O niinkuin U-Bahn

Oon hautautumassa kokeiden alle (huomenna, ylihuomenna ja tiistaina pitäis sellaset hoitaa pois kuleksimasta, 2 jo takana), joten loogisesti nyt on hyvä hetki kuluttaa aikaa lentolippujen osteluun, Unelmien poikamies -tuotantokausien kattomiseen, pyykinpesuun, imurointiin, papereiden läpikäyntiin, tiskaukseen, blogin päivittelyyn ja jopa kokkaamiseen. No myönnettäköön, kyllä sitä tulee kirjastossakin istuskeltua ihan tarpeeks...

Joku vois muistuttaa, ettei Erasmuksen ideana oo opiskella. Noo, kaks mun kokeista on harmi kyllä oikeesti pakollisia (johdatus taloustieteeseen ja taloustieteen matemaattiset metodit), koska niiden pitäis olla osa mun kansantaloustieteen sivuainetta (jos vaan pääsen läpi. Matikan kanssa voi oikeesti tehdä tiukkaa.) Kolmas on EU-maiden EU-politiikat vertailussa: valtio-opin kurssi, joka oikeesti kiinnostaa mua. Niin ei kai auta valittaa...

Viikon päästä onneks alkaa LOMA ! Joka kestää kaks (2!!!) kuukautta! Saksalaiset on nimittäin aika omalaatusia: täällä on talvilukukausi lokakuun puolivälistä helmikuun puoliväliin, tauko, kesälukukausi huhtikuun puolivälistä heinäkuun loppuun. Oon suunnitellu hyötykäyttäväni tän tauon reissaamiseen. Luvassa ainakin Malaga, Barbate, Sevilla, Zaragoza, Madrid, Helsinki, Åhus (pääsiäisleiri - muuten ei ehkä olisi päätyny tälle listalle :D) ja Pariisi; todennäkösesti myös Lontoo, Southampton ja Portsmouth.

Täällä Tübingenissäkin käyn jossain välissä ainakin muuttamassa itteni paikasta toiseen. Mun nykyinen alivuokralaisuus nimittäin päättyy maaliskuussa (Hollannissa vaihdossa ollut huoneeni omistaja tulee takasin). Olin jo luullut, etten voi saada kämppää tätä paremmalta paikalta (asun vanhan kaupungin keskustassa, max. 15 minuutin kävely kaukasimpaan luentopaikkaan), kunnes löysin uuden huoneeni, joka sijaitsee keskellä kampusta (max. 5 min kävely kaukasimpaan luentopaikkaan ja 5 min keskustaan). Tulee kyllä oikeesti oleen sellanen shokki palata joskus täältä idyllisestä opiskelijakyläkuplasta takasin Helsinkiin VR:n/HSL:n armoille...

Oon viihtyny täällä Tübingenissä ihan käsittämättömän hyvin.

Asioita, joita tässä kaupungissa muun muassa rakastan:

+Kompakti koko. Tuliko sanottua riittävän monta kertaa?

+Paljon pikkukuppiloita, joissa on opiskelijahinnat (kaupunki koostuu lähinnä opiskelijoista, niin ei sinänsä mikään ihme).

+Ihanat kirjastot. On jos jonkinlaista lukusalia ja -sopukkaa, historiallista ja modernia, ullakolla tai "akvaariossa"... Joka paikassa "oppivainen" ilmapiiri, josta saa vertaistukea omaan luku-urakkaan. Ja aina törmää tuttuihin. Lukupaikka pitää kuitenkin mennä varaamaan heti aamusta, koska vaikka niitä on tarjolla toista tuhatta, kirjasto on aina täynnä.

+Joka kadunkulmassa on kirjakauppa, leipomo tai jätskibaari (okei, jätskibaarit on olleet suljettuna joulukuun alusta lähtien, mutta eiköhän ne viimestään maaliskuussa taas aukea).

+Täällä on vieläkin aamusta iltaan kaduilla pystyssä vihannes- ja hedelmäkojut. Keskellä talvea!

+Täällä on oikeesti lämmintä: ennen joulua oli +15 ja viime viikollakin päästiin samoihin lukemiin. Oli niin keväinen fiilis! (Harmi kyllä tällä viikolla kylmeni taas muutamaan plusasteeseen ja on vaan satanu, satanu, satanu... Mutta yleisellä keskiarvotasolla kuitenkin ihana sää tänä talvena.)

+Lumesta ei oo tietookaan. Vaikka sitä joskus ilmassa leijailisikin, ei se kuitenkaan jää kaduille. Siitä seurauksena ekaa kertaa elämässäni ympärivuotinen pyöräily (en nimittäin uskalla pyöräillä lumella enkä jäällä), joka on täällä kaupungissa ehdottomasti paras liikkumistapa!

Mikä täällä joskus pännii:

-Luennon päätteeksi opiskelijat koputtavat pöydän kanteen. Ei siis taputusta tms. Nyt siihen alkaa pikkuhiljaa tottua, mutta jotenkin hassulta se edelleen tuntuu. Sitä paitsi mun rystyset on oikeesti aika hellänä pitkän koulupäivän jälkeen!

-Opiskelijat on liioitellun pedantteja (ei ehkä yllätys, kun on saksalaisista kyse, heh.) Helsingissä tottu siihen, että sillon vartin yli alkaa vasta ensimmäisiä innokkaita pikkuhiljaa valua kohti luokkaa. Täällä oon huomannu, että on ihan sama, kuinka paljon ennen luennon alkua menen luokkaan, koska se on kuitenkin jo ihan täynnä. Erityisen rasittavaa tää on ollut tiistaisin ja keskiviikkosin, kun luento alkaa 8.15 (oon toivottoman aamu-uninen tai vähintään todella hidas aamupalansyöjä) ja ryhmät on ylibuukattu. Joutuu istuun tyyliin johonkin ikkunalaudalle.

-Leffateatterissa ja kaupoissa on vaan makeita popkorneja. Yäk.

-Saksalaiset ei ymmärrä mun sukunimeä. Tai sit mä en vaan osaa ite sanoa sitä. Mikä on joskus aika masentavaa: miettikää, kuinka tyhmäks sitä voikaan ittensä tuntea, kun ei osaa edes omaa nimeään! Kun sanon "HUHtanen" suomalaisittain painottaen, täkäläiset kirjottaa sen tosiaan Hochdannen (joskus tästä jo täällä bloggasinkin). Kun sitten pyynnöstä tavaan sen, ne aina luulee mun sanovan O kun sanon U. O-kirjain nimittäin lausutaan täällä hyvin U:maisesti. Eikä auta, vaikka sanon U niinkuin U-Bahn (metro, eikä tasan ole olemassa mitään O-Bahnia), silti ne aina kirjottaa hohtanen eikä löydä mua asiakasrekisteristään. Kun lopulta päädyn näyttään nimeni passista, ne pyöräyttelee silmiään ja sanoo: jaa siinä onkin U eikä U (oikeesti en kuule niiden lausumisessa mitään eroa niiden kirjainten välillä.) Mutta kai munkin vaan pitää jatkossa nöyrtyä ja lausua nimeni "huTAAnen". Ja koska joka tapauksessa joudun sen kirjain kirjaimelta tavaamaan, sanon vaikka että U niinkuin Unkari, tms. jotain tosi tuttua U-alkuista. Tai ehkä heinäkuun loppuun mennessä lopulta löydän sen eron U:n ja U:n väliltä. Sillon tiedän tulleeni tosi saksalaiseks.

Seikkailu alkaa!

Postikorttinäkymä, +35 °C, superherkullinen 2€:n jätskiannos! (08/2012)

Vihdoinkin se on käynnissä! Nimittäin mun eka viikko Erasmus-vuodesta eteläisessä Saksassa, keskiaikaisen idyllisessä Tübingenissä! Vaikkei Tübingenissä asukkaita aivan suuren maailman malliin olekaan (n. 90 000), riittää mukulakivikaduilla vilinää kellon ympäri. Kaupungilla talsiessa joutuu välillä aivan hämilleen, koska joka puolella vastaan tuntuu tulevan vain nuoria ihmisiä. Tämä johtuu siitä, että yli kolmasosa kaupunkilaisista on opiskelijoita, mikä tekee 1100-luvulla perustetusta Tübingenistä Saksan "nuorimman" kaupungin. 1400-luvulla perustetun, yhden Euroopan vanhimmista, yliopiston (Eberhard-Karls Universität Tübingen) merkitys korostuu siinä, että kaupungin epävirallinen slogan on: "Tübingen HAT keine Universität, Tübingen IST eine Universität." (Tübingenissä ei ole yliopistoa, Tübingen on yliopisto.)

Kuten kaikissa opiskelijakaupungeissa, myös Tübingenissä on pulaa asunnoista. Siksi mulla kävi melkoinen munkki, kun löysin itselleni jo keväällä asunnon täältä WG-Gesucht-nettisivulta. Mun lukaali on kaiken lisäksi ehdoton kultakimpale: kolmen hengen yksityinen kimppakämppä (WG) sokkeloisella kujalla aivan vanhankaupungin eli keskustan sydämessä. Yliopistolle kävelee 7 minuuttia, ruokakauppaan alle 2 minuuttia, rautatieasemalle 10 minuuttia ja kaikki keskustan menomestat ovat kulman takana. Lisäksi naapurissani pönöttää keskiaikainen linna, mikä jaksaa aamusta toiseen sykähdyttää. Talon vieressä virtaa turistikohde: kaupungin halkova Ammer-Kanal (reilu metrinen kanaali), jota ammoisina aikoina käytettiin vessatuotosten poishuuhteluun. Kaupunkikierroksilla olevat turistit seisoskelee usein mun kotioven edessä kuvaamassa tätä nähtävyyttä.

Näkymä kotiin: tuolla kukkien takana mä asun!

Mun muutamanpäiväntakainen saapuminen tänne opiskelijaparatiisiin ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Lähtökohtana oli se, että olin jo asustellut Tübingenissä kämpässäni elokuun ajan, kun kävin täällä kesäyliopistokurssin. Viimeisenä Suomen iltanani huomasin kesken pakkausoperaation, etten löydä mun Tübingenin kotiavainta mistään. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi:
1. Olin hukannut avaimen syyskuun aikana johonkin päin Suomea.
2. Olin unohtanut avaimen Tübingeniin huoneeseeni elokuun lopussa sieltä poislähtiessäni.
Facebookkasin tilanteen Tübingenissä oleville kämppiksilleni, jotta nämä tietäisivät olla paikalla avaamassa minulle oven, ja toivoin hartaasti vaihtoehdon 2 olevan totuudenmukainen.

Dilemma alkoi syventyä, kun klo 18 Stuttgartiin laskeuduttuani löysin kännykästäni lukuisia hätääntyneitä viestejä: kumpikaan kämppiksistäni ei ollut paikalla Tübingenissä. Toinen oli matkalla lomalta Kanadasta Saksaan, ja toinen oli juuri edellispäivänä lähtenyt ex tempore -reissulle Müncheniin. Olin siis saapunut neljän painavan kassin kanssa (onneksi SAS suhtautui joustavasti käsimatkatavaroiden lukumäärään) vieraaseen maahan vailla mahdollisuutta päästä sisään kotiini.

Onneksi toisessa kämppiksessäni on McGyverin piirteitä ja hän kehitti suunnitelman: Hän etsi Mitfahrgelegenheit-sivustolta (kimppakyytejä kaupunkien välillä etsitään ja tarjotaan, erittäin halpa ja suosittu tapa matkustaa Saksassa) jonkun random-tyypin, joka oli aikeissa ajaa illan aikana Münchenistä Tübingeniin, otti tähän yhteyttä ja antoi kotiavaimensa tämän kuljetettavaksi. Tübingenissä yhteyshenkilönä oli kämppiksen kaveri, jonka oli määrä noutaa avain kuskin kanssa sovitusta paikasta tämän saavuttua perille. Tämän kaverin piti toimittaa mulle avain klo 21 mennessä.

Soittelin pari kertaa kämppikseni ja tämän kaverin kanssa, sovin tapaamisajan ja -paikan, otin yhteyttä elokuussa tapaamaani paikalliseen kaverinkaveriin ja sain tämän lähtemään kanssani illalliselle. Söin herkullisen käsespätzle-aterian linnan juurella Schlosscafessa, josta siirryin jäljellä olevaksi odotusajaksi hengailemaan kämppikseni kaverin ja tämän kämppäkavereiden kanssa paikalliseen opiskelijakuppilaan.

Jännitys lisääntyi, kun kämppikseni soitti, ettei hänen ensin löytämänsä mitfahrgelegenheit-kuskinsa ollutkaan lähdössä Münchenistä ennen seuraavaa viikonloppua. Kämppis oli luojan kiitos löytänyt toisen tyypin, joka kuitenkin olisi Tübingenissä perillä vasta klo 23. Saksalainen seurani oli onneksi tosi leppoisaa ja hauskaa, joten parin tunnin lisäodottelu ei tuntunut mahdottomalta. Vähän silti painoi takana ollut yhteensä 9-tuntinen matkustus Espoosta Tübingeniin ja tunnin paikallista aikaa edellä ollut elimistön kello.

Avainkuski oli luvannut soittaa meille ohittaessaan Stuttgartin lentokentän, josta kestäisi parikymmentä minuuttia, eli arviolta klo 22.40. Jännityskliimaksi alkoi lähestyä, kun soittoa ei edelleenkään ollut kuulunut kellon ollessa jo 23.40, eikä kuski myöskään vastannut soittoyrityksiimme. Olin jo saanut tarjouksia niin sohvalla nukkumisesta kuin asuntooni murtautumisestakin, kun Moritz-niminen heppu lopulta kilautti hilpeänä olevansa perillä Tübingenissä ja tiedusteli, mihin hän toisi avaimen. Murtautumisesta hekumoineet pojat olivat hieman pettyneitä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Oma avaimeni ei kuitenkaan ollut myöskään täällä huoneessani. Pieni paniikki ehti jo hetken kalvaa mieltäni, mutta onneksi avainnippu paikallistettiin seuraavana päivänä kotikotoani Nokialta ja äiti pisti sen tulemaan pikapostissa Saksaan.

Tämä kaikki jo ensimmäisenä vaihtaripäivänäni; mitähän kaikkea seuraavien 300 päivän aikana vielä ehtiikään tapahtua... Pysykää kanavalla. :)

Maisemat Neckar-joelle. (08/2012)