Mulla on tyhjän paperin kammo. Blankko-fobia. Pätee niin blogiteksteihin, sähköposteihin, kouluhommiin, lehtijuttuihin kuin kaikkiin muihinkin kirjallisiin töihin.
Huh, selvisinpä taas siitäkin.
Mulla oli äsken vähän liikaa vapaa-aikaa, joten päädyin lueskelemaan läpi mun kaikki tähän mennessä kirjottamani blogitekstit. Järisyttävä kokemus, jota en missään nimessä suosittele kenellekään tervejärkiselle ihmiselle. Ajoittain tuli vastaan sellaista huttua, mitä en olisi enää halunnut muistaa kirjoittaneeni... Toisaalta välillä sain herättää kanssaihmisten kyseenalaisen huomion äkillisillä naurunpyrskähdyksilläni (varmaan säälittävyysasteikolla noloimpia asioita maailmassa on nauraa itse kirjoittamilleen jutuille).
Helmiä menneisyydestä ovat mm. seuraavat pätkät:
Poimintoja talvisotaa käsitelleeltä historiantunnilta, jolloin tavallistakin suurempi prosentti luokan oppilaista oli katsonut parhaaksi lepuuttaa päätään pulpettinsa kannella:
"Pisnesnainen" (ilm. 12/2008)
---
Opettaja: "Jaahas, täällä on ihmiset herkistyny talvisodasta heti niin paljon, että nyyhkyttää pulpettiinsa. Onhan se ihan ymmärrettävää, mullakin nousee kieltämättä aina tippa linssiin, kun sodista puhutaan..."
kohta
Opettaja: "Hei kuulkaas nyt, ei toi oo kauheen inspiroivaa mulle yrittää opettaa, kun te ette ees yritä pysyä hereillä!"
hetken kuluttua
Opettaja: "Ihan oikeesti, jääkää kotiin nukkuun jos ootte väsyneitä! Mä mielummin kuittaan poissaolovihosta selvityksen 'mesetin aamuneljään enkä jaksanu nousta', kun kattelen teiän takaraivoja täällä!"
lopulta
Opettaja: "Siis mä ymmärtäisin, jos mä horisisin täällä edellä jostain feodalismin synnystä tai uusklassismin ja impressionismin eroista, mutta kun aiheena on talvisota!!!! Ettekö te käsitä mitä teidän isovanhemmat on uhrannu sen puolesta, että te saatte oppituntien aikana hengailla Nokia N70:llänne mobiilimesessä? Ja jos teitä ei oikeesti yhtään kiinnosta tää, niin tehkää edes niin kun mä intissä: opetelkaa nukkuun silmät auki!"
---
Toinen helmi oli "Kirjoitusdarraa" (ilm. 3/2009). Voi sitä kirjoitustenjälkeistä tuskaa, joka tihkuu jokaisen näppäillyn merkin välistä... Katkeransuloista oli lukea erityisesti "Kertomus Äidinkielen Esseekokeesta, Jossa Kaikki Meni Pieleen".
.........................
Laitanpa vielä vähän pakettiin mennyttä vuotta. Oikeastaanhan käsittelyssä pitäisi olla koko kulunut vuosikymmen, eli "nolari" (tai "tuutausari", kuten joku tanopäätoimittaja Aamulehdessä veikeän nuorekkaasti ehdotti. Yack.) En kuitenkaan jaksa ajatella kymmentä vuotta taaksepäin, joten kelvatkoon vain viime vuosi.
Analyysi Facebookin 2009-kyselyä vapaasti muokaten:
Teitkö tänä vuonna jotain, mitä et ole ennen tehnyt?
-Jees, muun muassa kävin sokkotreffeillä (jäätävä kokemus, mutta lopputuloksen takia suosittelen ehdottomasti!!) ja kudoin pipon (ilman ohjeita, lopputuloksen perusteella en suosittele kenellekään. Traumaattinen kokemus.)
Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
-Todennäköisesti heräteostoksiin. Turhia vaatteita, turhia koruja, turhia kenkiä ja turhia meikkejä, joita mitään en kuitenkaan käyttänyt enää toista (tai edes ensimmäistä) kertaa...
Vuoden Paras Kokemus?
-Ehkä kuukauden kielikurssi Gotlannissa. En oo koskaan ollut yhtä ruskettunut ja hiukset yhtä auringonvaalentamat, kuin sen reissun jälkeen. Enkä varmaan koskaan enää tuu olemaankaan, koska pelkäsin koko loppukesän saaneeni ihosyövän (mikä oli kyllä täysin turhaa ja täysin Greyn Anatomian aiheuttamaa. Pelko siis.), joten en uskalla enää koskaan grillata itseäni yhtä paljoa.
Vuoden Opetus?
-Edelliskohtaan liittyen, opin Australian Huippumalli haussa -sarjasta, että mallimaailmassa kalpeus on valttia ja rusketuksesta on vain haittaa. Ei sillä että musta mitään mallia olis tulossa, mutta sainpahan vaan uuden tekosyyn eteerisen hipiäni puolustamiseen.
-Mitään syvällisempää opetusta ei nyt taida tulla mieleen...
Vuoden Paras Ostos?
-Aika paha... Näin äkkiseltään sanoisin, että pinkki kevättakki Vilasta. Sille oli paljon käyttöä, ja se herätti mussa aina suuria euforian tunteita ollessaan mun päällä.
Vuoden Paras TV-sarja?
-Voi ei, todella paha, koska oon koukussa niin moniin... Ykkössijan jakavat Harper's Island (ehkä naurettavin sarja, minkä oon koskaan nähnyt, mutta kun arvasin käsittämättömästi murhaajan oikein jo ennen sarjan puoliväliä!) ja vielä kesken oleva Unelmien poikamiestyttö (miljoona kertaa parempi sarja kuin mikään Unelmien poikamiehistä, koska tässä on 25 miestä ja yks nainen, kun taas PoikaMIEHESSÄ on monta naista ja vain se yks mies, joka lähes poikkeuksetta on ällö ja limanen.)
Vuoden Surkein TV-sarja?
-Suomen Unelmien poikamies. Ehdottomasti. Vätys-Hannu oranssine naamoineen saattaa joskus vieläkin tulla kummittelemaan mun pahimpiin painajaisiini...
Mitä odotat vuodelta 2010?
-Ylioppilaaksi pääsyä! (Sen kirjoitusvaiheen yli voisi hypätä niin välttyy lisätraumoilta.) Ylioppilaisuuteen liittyen odotan erityisesti myös ihanan yo-mekon löytämistä! Sitten odotan yliopiston hyväksymiskirjettä (tällä hetkellä kohde on Helsingin yliopiston Valtiotieteellisen tiedekunnan Viestinnän laitos. Tilanne voi kuitenkin elää vielä. Niin ja pääsykokeenkin yli voisi hypätä.). Ja toivottavasti edellisen onnistuessa muuttoa Helsinkiin, omilleen! (Tai no todennäköisesti soluun, mutta hui apuaaaa, miten mä silti tuun pärjäämään??) Niin ja uudet aurinkolasitkin haluaisin.
Eiköhän tähän oo hyvä lopettaa. Vuosi vaihtuu tällä kertaa mun osalta Helsingissä, jeejee.
Ai niin. 2000-luvun 169. suosituin nimi USAssa oli Cesar. Nytpä tiedätte senkin.
Blondi kumartaa lukijoilleen! Juttu jatkukoon ensi vuosikymmenellä.
My (hopefully) Last Blondest Moment in the 2000s:
Olin tänään Fressissä, ja tiukan punttisrupeaman jälkeen havaitsin ympärilleni katsellessa hämmästyttävän tosiseikan: näin pelkkiä naisia! Vedin tästä sen johtopäätöksen, että naiset ovat paljon reippaampia ja parempia ihmisiä kuin miehet, koska ovat jo tulleet polttamaan joulukilojaan Fressin crosstrainereillä, samalla kun nämä heidän vähemmän kauniit puoliskonsa vielä mättävät sisuksiinsa kuivuneita kinkunjämiä.
Mun seuraava havainto oli, että mun senhetkinen havaintojentekemispaikka sijaitsi naisten pukuhuoneessa, mikä mahdollisesti saattaisi selittää eri sukupuolten edustuksen välisen epätasapainon...
maanantai 28. joulukuuta 2009
perjantai 4. joulukuuta 2009
Noloista noloin
Ou nou. Tänään tuli vähän mokattua. Aamulla oli sellanen olo, etten oikein jaksaisi panostaa ulkoiseen olemukseeni. Vedin siis päälle vanhat, (koirankarvaiset) ihanan löysät kollarilökärini, L-kokoisen pehmojättihupparin ja tennarit. Meikki jäi pariin ripsarinsutaisuun, ja kampaamattomat, likaiset hiukseni kiepautin löysälle ponnarille. Oikein edustava kokonaisuus siis kaikin puolin.
Ei siinä muuten mitään, kyllä meidän koulussa tämännäköisenä kehtaa ajoittain liikkua (suunnistajien maine on menetetty jo vuosia sitten), mutta kun tänään oli ne syksyn lakkiaiset ja itsenäisyysjuhla, joiden juhlavasta pukukoodista oli toitotettu jo viikkojen ajan... Päädyin siis hipsimään ympäriinsä seinänvierustoja huppu syvälle päähän vedettynä. Sori kaikki ylioppilaat!
Viime jakson matikankurssilla opin yhden asian:
Tiedättekö, miksi matemaatikot eivät tykkää derivoinnista?
-Koska se laskee potenssia...
Lupaavasti alkoi tämänkin jakson (ELÄMÄNI VIIMEINEN!!!!!!!) pitkän matikan kertauskurssi. Olin saanut uuden kännykän, ja mä ja Venla päädyttiin tunnin aikana muun muassa seikkailemaan Bluetoothin ihmeellisessä maailmassa. Venla lähetteli mulle kaikenlaista musiikkia, ja homma oli aivan hanskassa, kunnes...
Sara: -Voinkohan mä avata tän tiedoston? Eihän se vaan rupee soimaan? Tai no ei kai, tää kännykkä on kuitenki äänettömäl...
(Painaa Avaa-nappia.)
(Sekunnin murto-osan kuluttua petollinen kännykkä kuitenkin rävähtää soimaan. Kaiutin on tietysti täysillä ja biisi on jokin The Soundsin kunnollinen rokkirevittely.)
(Opettaja hätkähtää luokan edessä, mutta pyrkii pauhaavasta musiikista huolimatta jatkamaan opetustaan keskeytyksettä.)
Sara: -Apua, miten tää sammuu miten tää sammuu???!!!
(Painelee eri nappeja ja lopuksi punaista puhelinta, jolloin kännykkä kyllä poistuu soitin-tilasta, mutta jatkaa silti kappaleen toistamista.)
(Kaikki oppilaat ovat kääntäneet katseensa kohti tapahtumien keskipistettä.)
(Jäätävähermoinen opettaja pyrkii yhä jatkamaan opetustaan kiinnittämättä huomiota ikkunarivin tapahtumiin.)
Venla: -Tee nyt jotain; miten se sammuu??!!!
(Yrittää myös painella kännykän nappeja, tuloksetta.)
Päähenkilöidemme takana istuvat pojat: -Mitä ihmettä te oikeen teette??
(The Sounds raikaa edelleen kaiuttimesta täydellä volyymillä.)
(Sara kääntyy poikien puoleen ja ojentaa epätoivoisena heille kännykkäänsä.)
Sara: -Auttakaa hei! Sammuttakaa tää!!!!
(Saran takana istuva uimaripoika hekottaa, toinen vain virnistelee selvästi vahingoniloisena.)
(Sara kääntyy takaisin omalle pulpetilleen.)
Venla [sihisten]: -Sammuta se nyt jotenkin!!
Sara: -Joo mä sammutan koko kännykän!
(Painaa virrankatkaisunappia. Kännykkä hiljenee. Samoin hetkeksi koko luokkatila.)
(Sitten opettaja jatkaa tyynesti puhettaan viittaamatta sanallakaan edelliseen episodiin.)
(Päähenkilömme uskaltavat vihdoinkin hengittää. Heidän naamoillaan voisi kevyesti paahtaa muutaman kananmunan ja energiaa riittäisi silti parin hengen infrapunasaunan lämmittämiseen.)
(Herpaantunutta kikatusta.)
(Seuraavaksi tytöt siirtyvät turvallisemmille vesille: piirtelemään kalentereihinsa.)
The End
----------
Tänään lähdenkin viikoksi Saariselälle!!!!!! Toivottavasti sinä aikana kanssalukiolaiseni ehtivät unohtaa ainakin joitakin munauksiani... Tai sitten ei. No, ainakaan en oo täällä koulussa mikään nevari.
Ai niin yksi kohokohta piti vielä mainita viime viikkojen ajalta! Näin Tre-Hki -junassa sen Marin Suomen Unelmien poikamiehestä! Se kulki mun ohi käytävällä, ja mä kysyin siltä, oliko se siinä Unelmien poikamiehessä. Se naurahti ja myönsi olleensa. Sit mä sanoin sille, että se oli mun lemppri siinä. Se naurahti taas ja kiitti. Siinä vaiheessa koko täpötäysi vaunuosasto oli kääntynyt katsomaan meitä, ja kun Mari jatkoi eteenpäin, muutkin matkustajat alkoivat kysellä siltä kaikenlaista. Loppuviimeks kuulin sen mutisevan kaverilleen: -Olis varmaan pitäny laittaa joku huppu päähän tänne junaan tullessa...
My Blondest Moments:
Olin tossa viime viikonloppuna Kuopiossa. Majotus oli jossain kylpylähotellissa, jossa me päästiin syömään hienoihin seisoviin pöytiin. Siellä ravintolassa oli sellanen systeemi, että tarjoilijat haki pöydistä käytetyt astiat ja vei ne seinustalla seisovaan astiakärryyn.
Aamupalalla olin ottanut vähän leipää, ja sellasen tosi herkullisen näkösen sämpylän, joka osoittautukin kivikovaksi ja pahvinmakuiseksi.
Mä en pystynyt syömään siitä pahvisämpylästä kuin muutaman haukkauksen. Mun lautanen oli kuitenkin jo niin täynnä erilaisia salaatin ja juustojen jämiä, etten kehdannut jättää siihen niiden lisäksi vielä sitä sämpylää poisheitettäväksi.
Päätin pelastaa tilanteen vaanimalla astiakärryn vieressä lautanen kädessä, viattoman näköisenä hetkeä, jolloin voisin livauttaa ruoantähteeni sinne kenenkään tarjoilijan huomaamatta.
Tilaisuus koittikin pian. Syöksähdin salamana kärrylle valmiina kippaamaan ruoantähteeni biojäteastiaan. Kärryssä oli kaksi sopivannäköistä reikää. Toisen yläpuolella luki "Roskat" ja toisen etiketti oli hiutunut niin paljon, etten saanut tekstistä selvää.
Meidän koulun ruokalassakin on kaksi reikää, joista toinen on varattu poltettaville roskille ja toinen biojätteille, joten tein aukottoman päättelyn, että täällä ravintolassakin toinen reikä on roskia ja toinen biojätteitä varten. Asiaa pidempään pohtimatta kippasin jämäni hiutuneen etiketin aukosta sisään. Siinä vaiheessa mun katse kuitenkin sattui käväisemään aukon pohjalla. Sieltä välkkyi haarukoita, veitsiä ja lusikoita.
Nielaisin, ja vilkaisin ympärilleni. Ravintolan toisesta reunasta oli juuri lähestymässä kaksi tajoilijaa. Tyrkkäsin sutjakkaasti käteni reiästä sisään ja sain hamuiltua sieltä puolikkaan sämpylän. Siinä vaiheessa tajoilijat lähestyivät jo uhkaavasti, joten päädyin vain heittämään sämpylänpuolikasraukan kohti suuntaa, jossa arvelin roska-astian olevan, ja liukenin paikalta taakseni vilkuilematta...
Ei siinä muuten mitään, kyllä meidän koulussa tämännäköisenä kehtaa ajoittain liikkua (suunnistajien maine on menetetty jo vuosia sitten), mutta kun tänään oli ne syksyn lakkiaiset ja itsenäisyysjuhla, joiden juhlavasta pukukoodista oli toitotettu jo viikkojen ajan... Päädyin siis hipsimään ympäriinsä seinänvierustoja huppu syvälle päähän vedettynä. Sori kaikki ylioppilaat!
Viime jakson matikankurssilla opin yhden asian:
Tiedättekö, miksi matemaatikot eivät tykkää derivoinnista?
-Koska se laskee potenssia...
Lupaavasti alkoi tämänkin jakson (ELÄMÄNI VIIMEINEN!!!!!!!) pitkän matikan kertauskurssi. Olin saanut uuden kännykän, ja mä ja Venla päädyttiin tunnin aikana muun muassa seikkailemaan Bluetoothin ihmeellisessä maailmassa. Venla lähetteli mulle kaikenlaista musiikkia, ja homma oli aivan hanskassa, kunnes...
Sara: -Voinkohan mä avata tän tiedoston? Eihän se vaan rupee soimaan? Tai no ei kai, tää kännykkä on kuitenki äänettömäl...
(Painaa Avaa-nappia.)
(Sekunnin murto-osan kuluttua petollinen kännykkä kuitenkin rävähtää soimaan. Kaiutin on tietysti täysillä ja biisi on jokin The Soundsin kunnollinen rokkirevittely.)
(Opettaja hätkähtää luokan edessä, mutta pyrkii pauhaavasta musiikista huolimatta jatkamaan opetustaan keskeytyksettä.)
Sara: -Apua, miten tää sammuu miten tää sammuu???!!!
(Painelee eri nappeja ja lopuksi punaista puhelinta, jolloin kännykkä kyllä poistuu soitin-tilasta, mutta jatkaa silti kappaleen toistamista.)
(Kaikki oppilaat ovat kääntäneet katseensa kohti tapahtumien keskipistettä.)
(Jäätävähermoinen opettaja pyrkii yhä jatkamaan opetustaan kiinnittämättä huomiota ikkunarivin tapahtumiin.)
Venla: -Tee nyt jotain; miten se sammuu??!!!
(Yrittää myös painella kännykän nappeja, tuloksetta.)
Päähenkilöidemme takana istuvat pojat: -Mitä ihmettä te oikeen teette??
(The Sounds raikaa edelleen kaiuttimesta täydellä volyymillä.)
(Sara kääntyy poikien puoleen ja ojentaa epätoivoisena heille kännykkäänsä.)
Sara: -Auttakaa hei! Sammuttakaa tää!!!!
(Saran takana istuva uimaripoika hekottaa, toinen vain virnistelee selvästi vahingoniloisena.)
(Sara kääntyy takaisin omalle pulpetilleen.)
Venla [sihisten]: -Sammuta se nyt jotenkin!!
Sara: -Joo mä sammutan koko kännykän!
(Painaa virrankatkaisunappia. Kännykkä hiljenee. Samoin hetkeksi koko luokkatila.)
(Sitten opettaja jatkaa tyynesti puhettaan viittaamatta sanallakaan edelliseen episodiin.)
(Päähenkilömme uskaltavat vihdoinkin hengittää. Heidän naamoillaan voisi kevyesti paahtaa muutaman kananmunan ja energiaa riittäisi silti parin hengen infrapunasaunan lämmittämiseen.)
(Herpaantunutta kikatusta.)
(Seuraavaksi tytöt siirtyvät turvallisemmille vesille: piirtelemään kalentereihinsa.)
The End
----------
Tänään lähdenkin viikoksi Saariselälle!!!!!! Toivottavasti sinä aikana kanssalukiolaiseni ehtivät unohtaa ainakin joitakin munauksiani... Tai sitten ei. No, ainakaan en oo täällä koulussa mikään nevari.
Ai niin yksi kohokohta piti vielä mainita viime viikkojen ajalta! Näin Tre-Hki -junassa sen Marin Suomen Unelmien poikamiehestä! Se kulki mun ohi käytävällä, ja mä kysyin siltä, oliko se siinä Unelmien poikamiehessä. Se naurahti ja myönsi olleensa. Sit mä sanoin sille, että se oli mun lemppri siinä. Se naurahti taas ja kiitti. Siinä vaiheessa koko täpötäysi vaunuosasto oli kääntynyt katsomaan meitä, ja kun Mari jatkoi eteenpäin, muutkin matkustajat alkoivat kysellä siltä kaikenlaista. Loppuviimeks kuulin sen mutisevan kaverilleen: -Olis varmaan pitäny laittaa joku huppu päähän tänne junaan tullessa...
My Blondest Moments:
Olin tossa viime viikonloppuna Kuopiossa. Majotus oli jossain kylpylähotellissa, jossa me päästiin syömään hienoihin seisoviin pöytiin. Siellä ravintolassa oli sellanen systeemi, että tarjoilijat haki pöydistä käytetyt astiat ja vei ne seinustalla seisovaan astiakärryyn.
Aamupalalla olin ottanut vähän leipää, ja sellasen tosi herkullisen näkösen sämpylän, joka osoittautukin kivikovaksi ja pahvinmakuiseksi.
Mä en pystynyt syömään siitä pahvisämpylästä kuin muutaman haukkauksen. Mun lautanen oli kuitenkin jo niin täynnä erilaisia salaatin ja juustojen jämiä, etten kehdannut jättää siihen niiden lisäksi vielä sitä sämpylää poisheitettäväksi.
Päätin pelastaa tilanteen vaanimalla astiakärryn vieressä lautanen kädessä, viattoman näköisenä hetkeä, jolloin voisin livauttaa ruoantähteeni sinne kenenkään tarjoilijan huomaamatta.
Tilaisuus koittikin pian. Syöksähdin salamana kärrylle valmiina kippaamaan ruoantähteeni biojäteastiaan. Kärryssä oli kaksi sopivannäköistä reikää. Toisen yläpuolella luki "Roskat" ja toisen etiketti oli hiutunut niin paljon, etten saanut tekstistä selvää.
Meidän koulun ruokalassakin on kaksi reikää, joista toinen on varattu poltettaville roskille ja toinen biojätteille, joten tein aukottoman päättelyn, että täällä ravintolassakin toinen reikä on roskia ja toinen biojätteitä varten. Asiaa pidempään pohtimatta kippasin jämäni hiutuneen etiketin aukosta sisään. Siinä vaiheessa mun katse kuitenkin sattui käväisemään aukon pohjalla. Sieltä välkkyi haarukoita, veitsiä ja lusikoita.
Nielaisin, ja vilkaisin ympärilleni. Ravintolan toisesta reunasta oli juuri lähestymässä kaksi tajoilijaa. Tyrkkäsin sutjakkaasti käteni reiästä sisään ja sain hamuiltua sieltä puolikkaan sämpylän. Siinä vaiheessa tajoilijat lähestyivät jo uhkaavasti, joten päädyin vain heittämään sämpylänpuolikasraukan kohti suuntaa, jossa arvelin roska-astian olevan, ja liukenin paikalta taakseni vilkuilematta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)