Aijjaijaijjai.... Oikea kämmen on turvonnut, yksi sormi ei liiku ollenkaan, vasen käsivarsi turtana, otsassa sarjakuvakuhmu, toinen silmä mustumassa, nenä kovan tärskyn jäljiltä vieläkin vinossa ja leukaa särkee sen otettua osumaa heilahtaneesta kyynärpäästä. Perusfiilikset näin keskiviikkoiltana. Ei, Erasmus-odotusten vastaisesti tämä ei ole tulos vaihtaribileissä käydystä kissatappelusta. Ei, tämä on lippupalloa parhaimmillaan.
"Lippupallo on kontaktivapaa laji", mainostettiin Unisportin kurssikuvauksessa. Viikoittain treeneissä käyneenä osaan jo sanoa, ettei muuten ole. Lajiin perehtymättömille tiedoksi, että lippupalloa pelataan muuten samoilla säännöillä kuin jenkkifutista, mutta pallollista pelaajaa ei pysäytetä taklaamalla, vaan vetämällä irti jompikumpi vyötärölle kiedotusta vyöstä roikkuvista lipuista (vrt. hännänryöstö). Taklaamisen puuttumisesta huolimatta on kentällä niin monta liikkuvaa osaa, että riski kontaktin syntymiseen on melkoinen. Vaikken joskus sattuisikaan saamaan puolustajan kyynärpäätä leukaani (tänään ei ollut niin hyvä tuuri) väistäessäni tämän lippua hamuavia kätösiä, on olemassa hyvin suuri todennäköisyys, että quarterbackin linkoama pallo on suoralla törmäyskurssilla naamani kanssa (tänään otsani osui samalle linjalle kolme kertaa, joista viimeisellä kirjaimellisesti tunsin aivojen heilahtelevan pääkoppani sisällä, ja silmä kerran - jenkkifutispallo on siitä ovelan muotoinen, että sen voi todellakin saada suoraan silmään, jolloin pääsee näkemään Otavan lähietäisyydeltä...).
Lisähaastetta peliin tuo se, etten ole koskaan ollut mikään pallotaituri. Sählyssä pärjään sentään jotenkuten, koska kestävyysurheiluun tottuneet hitaat lihassoluni jaksavat liikuttaa minua hakemaan vapaata paikkaa koko pelin ajan. Lisäksi siinä pelissä palloon ei tarvitse ainakaan useimmiten koskea kuin pitkällä tikulla.
Lippupallossa taas ideana on olla sähäkkä, vikkelä ja ennalta-arvaamaton. Lukea jatkuvasti muuttuvaa peliä ja pysytellä aina askeleen edellä vastustajaa tai ainakin tämän käsien ulottumattomissa. Soveltua aina erilaisiin, monimutkaisesti vaihteleviin pelikuvioihin. Ja mikä pahinta, heittää kivikovaa palloa kovaa ja pitkälle, ja mikä vielä pahempaa, yrittää ottaa kivikova, täydellä vauhdilla kohti naamaa tuleva pallo kiinni. Mistä minulle noin minuutin välein treeneissä huomautetaan, on se, että suljen aina silmäni kun pallo tulee kohti. Ongelmani on myös se, että joskus olen niin tiukasti keskittynyt muistamaan omat monimutkaiset siksak-juoksukuvioni, että unohdan kääntyä katsomaan, onko pallo syötetty minulle. Lisäksi aika usein minulla pomppaa pintaan refleksinomainen itsesuojeluvaisto, jolloin sukellan turvaan minua kohti kiitävän pallon edestä. Miespuolisten (eli lähes kaikkien muiden) pelaajien suureksi riemuksi.
15 treeneissä käyvästä pelaajasta meitä naispuolisia pallotaitureita on nimittäin tasan kaksi. Ja kaikki nämä miespuoliset henkilöt ovat tietysti käyneet vaihdossa USA:ssa, pelanneet sitä oikeaa jenkkifutista, ja omaavat suunnilleen pelkästään yhtä pitkät jalat, kuin mitä me tytöt olemme kokonaisuudessamme pitkiä. Pikkuhiljaa me olemme kuitenkin oppineet hyödyntämään kokoamme: kun saa pallon, kannattaa pyöriä kuin väkkärä niin matalalla kuin mahdollista. Tänään sain tämän taktiikan menemään ensimmäistä kertaa aivan nappiin:
TEIN ELÄMÄNI ENSIMMÄISEN TOUCHDOWNIN JA VIELÄPÄ KAKSI KERTAA!
Nyt vain parantelemaan aivotärähdystä sun muita sormen venähdyksiä, että ollaan taas ensi viikolla iskussa! Aijjaijaijjai...
torstai 17. tammikuuta 2013
perjantai 11. tammikuuta 2013
Viva la Paris!
Uudenvuodenlupaus: Päivittelen blogia vähän useemmin...
Mutta mikäs tässä, joululomat Suomessa tuli lusittua ja nyt on Tübingenissä täysi höyry päällä, kun lukukausi alkaa lähestyä loppuaan. Munkin pitäisi vielä vääntää tunnin esitelmä Suomen EU-politiikasta ja sitten läpäistä muutama tentti, että pääsen taas lomailemaan ja reissailemaan.
Paluumatka Suomesta ei mennyt ihan niinku leffoissa. Mulla oli Finnairin ja AirFrancen lennot Hki-Pariisi-Stuttgart 45 minuutin vaihtoajalla Charles de Gaullessa. Ei näytä edes paperilla hyvältä, joten varauduin henkisesti siihen, että juoksen Pariisissa kieli vyön alla terminaalista toiseen käsimatkatavaroissani vain pelkkä oleellinen (rahat, passi, läppäri, kännykkä, kotiavain) niin, ettei laukku hidasta juoksua. Ja matkatavaroiden ehtimisestä Stuttgartin koneeseen olisi turha edes uneksia. Mutta ei sillä väliä, koska mulla olisi kuitenkin Tübingenin kämpillä odottamassa pyyhkeet, dödöt, hammasharjat, vaatteet yms. mukavuustarvikkeet. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Finnairin kone Helsingistä lähti tunnin myöhässä ilman mitään järkevää syytä: ei tullut lunta eikä vettä eikä ollut edes jäätä maassa. Peli Pariisin suhteen oli siis menetetty jo ennen erkautumistani Suomen maaperältä. Helsinki-Vantaalla väläyttelivät vielä mahdollisuutta hypätä Pariisissa Zürichin koneeseen, josta vaihto Stuttgartiin, mutta lennon aikana tuli ei-niin-lohduttava tieto, että koko illan lennot Stuttgartiin mistä tahansa ovat täynnä. Edessä oli siis yllätysyöpyminen Pariisissa. Minut ja kohtalotoverini, lappeenrantalainen Karlsruheen tavoitteleva teekkari, opastettiin etsimään Pariisissa AirFrancen Transfer Desk, josta meille hoidettaisiin majoitus ja jatkolento aamulle. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Onnettomista opasteista johtuen transfer deskin löytäminen ei ollut maailman yksinkertaisin juttu. Lopulta saimme raivattua tiemme tälle avoinna olevalle tiskille vain todetaksemme, että kukaan työntekijä ei ollut vaivautunut siellä päivystämään. Sieltä vain takaisin bongailemaan edes jotain AirFrance-henkilökuntaa, jotka meitä pompottelivat eteenpäin tiskiltä toiselle ja takaisin. Viidennellä tiskillä lopulta tärppäsi, ja eräs herrasmies suostui ottamaan asiamme hoidettavakseen. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei se ole AirFrancen vaan Finnairin tehtävä hoitaa meille majoitus, joten hän alkoi soitella ja juosta itse ympäri lentokenttää metsästämässä Finnairin ihmisiä, jotka tuntuivat kadonneen maanpinnalta. Kolmen tunnin odottelun jälkeen meille kuitenkin lopulta tarjottiin hotelliyö illallisella ja aamupalalla läheisestä lentokenttähotellista sekä paikat aamun ensimmäiselle Stuttgartin lennolle.
Buffetillallinen oli maukas ja hotellisänky ihanan leveä ja upottava, mutta unta ei ihan liikaa ehtinyt saada, koska nukkumaan ehdin lopulta puolenyön jälkeen ja herätä piti jo viiden maissa. Matkatavarat viettivät yönsä jossain tuntemattomassa paikassa, joten aamulla oli tosi freesi olo, kun ei ollut saanut hampaita harjattua, ei piilareita pois, ei dödöä laitettua saati sitten vaatteita vaihdettua. Tietenkin Stuttgartin lentokin lähti lopulta tunteroisen myöhässä, joten niin tieten olisi saanut nukkua edes vähän pidempään ja käydä kunnon aamiaisella...
Loppujen lopuksi kuitenkin saavuimme sekä minä että pinkki matkalaukkuni onnellisesti Stuttgartiin, josta köröttelin bussilla Tübingeniin, jossa ehdin juuri parahiksi käväistä suihkussa ja vaihtaa vaatteet, ennenkuin piti jo olla pitämässä seminaariesitelmää humanitäärisen intervention legitimiteetin kiistanalaisuudesta. Pariisin seikkailuni oli kylläkin hyvä ice breaker esitelmän alussa, ja proffakin kuittaili unettomuudestani, että olin tietysti viettänyt yöni villisti Pariisissa bilettäen. Ilmeisesti huono valmistautuminen kannattaa, koska nappasin esitelmästä arvosanaksi 1,3 eli toiseksi parhaan mahdollisen. (Saksassa arvosanajärjestelmä menee 1:stä 6:een, siten että 1,0 on paras, sitten 1,3 - 1,7 - 2,0 - 2,3 - jne... 4,0 on viimeinen, jolla pääsee läpi, ja numerot 4,3:sta 6,0 kertovat, kuinka surkeasti suorituksesi on hylätty. 4,3 tarkoittaa siis, että tiedät edes jostain jotain vaikket läpi päässytkään, mutta 6,0 on merkki siitä, että olet aivan naurettavan surkean kaukana läpipääsystä. Hassua. :))
Mutta mikäs tässä, joululomat Suomessa tuli lusittua ja nyt on Tübingenissä täysi höyry päällä, kun lukukausi alkaa lähestyä loppuaan. Munkin pitäisi vielä vääntää tunnin esitelmä Suomen EU-politiikasta ja sitten läpäistä muutama tentti, että pääsen taas lomailemaan ja reissailemaan.
Paluumatka Suomesta ei mennyt ihan niinku leffoissa. Mulla oli Finnairin ja AirFrancen lennot Hki-Pariisi-Stuttgart 45 minuutin vaihtoajalla Charles de Gaullessa. Ei näytä edes paperilla hyvältä, joten varauduin henkisesti siihen, että juoksen Pariisissa kieli vyön alla terminaalista toiseen käsimatkatavaroissani vain pelkkä oleellinen (rahat, passi, läppäri, kännykkä, kotiavain) niin, ettei laukku hidasta juoksua. Ja matkatavaroiden ehtimisestä Stuttgartin koneeseen olisi turha edes uneksia. Mutta ei sillä väliä, koska mulla olisi kuitenkin Tübingenin kämpillä odottamassa pyyhkeet, dödöt, hammasharjat, vaatteet yms. mukavuustarvikkeet. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Finnairin kone Helsingistä lähti tunnin myöhässä ilman mitään järkevää syytä: ei tullut lunta eikä vettä eikä ollut edes jäätä maassa. Peli Pariisin suhteen oli siis menetetty jo ennen erkautumistani Suomen maaperältä. Helsinki-Vantaalla väläyttelivät vielä mahdollisuutta hypätä Pariisissa Zürichin koneeseen, josta vaihto Stuttgartiin, mutta lennon aikana tuli ei-niin-lohduttava tieto, että koko illan lennot Stuttgartiin mistä tahansa ovat täynnä. Edessä oli siis yllätysyöpyminen Pariisissa. Minut ja kohtalotoverini, lappeenrantalainen Karlsruheen tavoitteleva teekkari, opastettiin etsimään Pariisissa AirFrancen Transfer Desk, josta meille hoidettaisiin majoitus ja jatkolento aamulle. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Onnettomista opasteista johtuen transfer deskin löytäminen ei ollut maailman yksinkertaisin juttu. Lopulta saimme raivattua tiemme tälle avoinna olevalle tiskille vain todetaksemme, että kukaan työntekijä ei ollut vaivautunut siellä päivystämään. Sieltä vain takaisin bongailemaan edes jotain AirFrance-henkilökuntaa, jotka meitä pompottelivat eteenpäin tiskiltä toiselle ja takaisin. Viidennellä tiskillä lopulta tärppäsi, ja eräs herrasmies suostui ottamaan asiamme hoidettavakseen. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei se ole AirFrancen vaan Finnairin tehtävä hoitaa meille majoitus, joten hän alkoi soitella ja juosta itse ympäri lentokenttää metsästämässä Finnairin ihmisiä, jotka tuntuivat kadonneen maanpinnalta. Kolmen tunnin odottelun jälkeen meille kuitenkin lopulta tarjottiin hotelliyö illallisella ja aamupalalla läheisestä lentokenttähotellista sekä paikat aamun ensimmäiselle Stuttgartin lennolle.
Buffetillallinen oli maukas ja hotellisänky ihanan leveä ja upottava, mutta unta ei ihan liikaa ehtinyt saada, koska nukkumaan ehdin lopulta puolenyön jälkeen ja herätä piti jo viiden maissa. Matkatavarat viettivät yönsä jossain tuntemattomassa paikassa, joten aamulla oli tosi freesi olo, kun ei ollut saanut hampaita harjattua, ei piilareita pois, ei dödöä laitettua saati sitten vaatteita vaihdettua. Tietenkin Stuttgartin lentokin lähti lopulta tunteroisen myöhässä, joten niin tieten olisi saanut nukkua edes vähän pidempään ja käydä kunnon aamiaisella...
Loppujen lopuksi kuitenkin saavuimme sekä minä että pinkki matkalaukkuni onnellisesti Stuttgartiin, josta köröttelin bussilla Tübingeniin, jossa ehdin juuri parahiksi käväistä suihkussa ja vaihtaa vaatteet, ennenkuin piti jo olla pitämässä seminaariesitelmää humanitäärisen intervention legitimiteetin kiistanalaisuudesta. Pariisin seikkailuni oli kylläkin hyvä ice breaker esitelmän alussa, ja proffakin kuittaili unettomuudestani, että olin tietysti viettänyt yöni villisti Pariisissa bilettäen. Ilmeisesti huono valmistautuminen kannattaa, koska nappasin esitelmästä arvosanaksi 1,3 eli toiseksi parhaan mahdollisen. (Saksassa arvosanajärjestelmä menee 1:stä 6:een, siten että 1,0 on paras, sitten 1,3 - 1,7 - 2,0 - 2,3 - jne... 4,0 on viimeinen, jolla pääsee läpi, ja numerot 4,3:sta 6,0 kertovat, kuinka surkeasti suorituksesi on hylätty. 4,3 tarkoittaa siis, että tiedät edes jostain jotain vaikket läpi päässytkään, mutta 6,0 on merkki siitä, että olet aivan naurettavan surkean kaukana läpipääsystä. Hassua. :))
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)