Aijjaijaijjai.... Oikea kämmen on turvonnut, yksi sormi ei liiku ollenkaan, vasen käsivarsi turtana, otsassa sarjakuvakuhmu, toinen silmä mustumassa, nenä kovan tärskyn jäljiltä vieläkin vinossa ja leukaa särkee sen otettua osumaa heilahtaneesta kyynärpäästä. Perusfiilikset näin keskiviikkoiltana. Ei, Erasmus-odotusten vastaisesti tämä ei ole tulos vaihtaribileissä käydystä kissatappelusta. Ei, tämä on lippupalloa parhaimmillaan.
"Lippupallo on kontaktivapaa laji", mainostettiin Unisportin kurssikuvauksessa. Viikoittain treeneissä käyneenä osaan jo sanoa, ettei muuten ole. Lajiin perehtymättömille tiedoksi, että lippupalloa pelataan muuten samoilla säännöillä kuin jenkkifutista, mutta pallollista pelaajaa ei pysäytetä taklaamalla, vaan vetämällä irti jompikumpi vyötärölle kiedotusta vyöstä roikkuvista lipuista (vrt. hännänryöstö). Taklaamisen puuttumisesta huolimatta on kentällä niin monta liikkuvaa osaa, että riski kontaktin syntymiseen on melkoinen. Vaikken joskus sattuisikaan saamaan puolustajan kyynärpäätä leukaani (tänään ei ollut niin hyvä tuuri) väistäessäni tämän lippua hamuavia kätösiä, on olemassa hyvin suuri todennäköisyys, että quarterbackin linkoama pallo on suoralla törmäyskurssilla naamani kanssa (tänään otsani osui samalle linjalle kolme kertaa, joista viimeisellä kirjaimellisesti tunsin aivojen heilahtelevan pääkoppani sisällä, ja silmä kerran - jenkkifutispallo on siitä ovelan muotoinen, että sen voi todellakin saada suoraan silmään, jolloin pääsee näkemään Otavan lähietäisyydeltä...).
Lisähaastetta peliin tuo se, etten ole koskaan ollut mikään pallotaituri. Sählyssä pärjään sentään jotenkuten, koska kestävyysurheiluun tottuneet hitaat lihassoluni jaksavat liikuttaa minua hakemaan vapaata paikkaa koko pelin ajan. Lisäksi siinä pelissä palloon ei tarvitse ainakaan useimmiten koskea kuin pitkällä tikulla.
Lippupallossa taas ideana on olla sähäkkä, vikkelä ja ennalta-arvaamaton. Lukea jatkuvasti muuttuvaa peliä ja pysytellä aina askeleen edellä vastustajaa tai ainakin tämän käsien ulottumattomissa. Soveltua aina erilaisiin, monimutkaisesti vaihteleviin pelikuvioihin. Ja mikä pahinta, heittää kivikovaa palloa kovaa ja pitkälle, ja mikä vielä pahempaa, yrittää ottaa kivikova, täydellä vauhdilla kohti naamaa tuleva pallo kiinni. Mistä minulle noin minuutin välein treeneissä huomautetaan, on se, että suljen aina silmäni kun pallo tulee kohti. Ongelmani on myös se, että joskus olen niin tiukasti keskittynyt muistamaan omat monimutkaiset siksak-juoksukuvioni, että unohdan kääntyä katsomaan, onko pallo syötetty minulle. Lisäksi aika usein minulla pomppaa pintaan refleksinomainen itsesuojeluvaisto, jolloin sukellan turvaan minua kohti kiitävän pallon edestä. Miespuolisten (eli lähes kaikkien muiden) pelaajien suureksi riemuksi.
15 treeneissä käyvästä pelaajasta meitä naispuolisia pallotaitureita on nimittäin tasan kaksi. Ja kaikki nämä miespuoliset henkilöt ovat tietysti käyneet vaihdossa USA:ssa, pelanneet sitä oikeaa jenkkifutista, ja omaavat suunnilleen pelkästään yhtä pitkät jalat, kuin mitä me tytöt olemme kokonaisuudessamme pitkiä. Pikkuhiljaa me olemme kuitenkin oppineet hyödyntämään kokoamme: kun saa pallon, kannattaa pyöriä kuin väkkärä niin matalalla kuin mahdollista. Tänään sain tämän taktiikan menemään ensimmäistä kertaa aivan nappiin:
TEIN ELÄMÄNI ENSIMMÄISEN TOUCHDOWNIN JA VIELÄPÄ KAKSI KERTAA!
Nyt vain parantelemaan aivotärähdystä sun muita sormen venähdyksiä, että ollaan taas ensi viikolla iskussa! Aijjaijaijjai...
2 kommenttia:
Auts! Nyt ostat jostain ison kypärän, jossa on häkki naaman kohdalla ja sitten köytät eteen ja taakse tyynyja eri korkeudelle. Ja sitten sellaiset jääkiekkomaalivahdin reisi-/säärisuojat. Ja rotweiler, joka puree, jos joku tulee lähelle. Ja kaksi..ei, vaan kolme karskia tyyppiä jostain liikuntatieteellisestä, jotka hoitelee ne, jotka jää rottikselta jäljelle. terv . äiti
...Ne karskit tyypit on jo valmiiks siellä kentällä pelaamassa... :D
Lähetä kommentti