Seikkailu alkaa: Washington DC – Apex, NC

Ostin menolennon jo elokuussa, koska arvelin lippujen olevan aika kalliita tässä välipäivien kieppeillä. Oikeassa olin – yhdensuuntaisten lentojen hinnat Pohjois-Carolinan pääkaupunkiin Raleigh’n (jonka lähellä tätini asuu) lähtivät 1000 eurosta. Hetken jo kylmäsi, mutta onneksi tätini lupasi tulla hakemaan minut kauempaakin, joten päätin ostaa lennon Washington DC:hin.

Lennettiin kohti aurinkoa!

Lopulta sopiva lippu löytyi Momondon avulla Icelandairilta. Lähtö Helsingistä olisi klo 14.20, kolmen ja puolen tunnin lento Reykjavikiin, jossa tunnin vaihtoaika ja josta kuuden ja puolen tunnin lento Washingtoniin (perillä paikallista aikaa klo 18.30). Hinnaksi tuli siedettävä 380 euroa, johon kaiken lisäksi sisältyi kaksi ruumalaukkua à 23 kg + normaalit käsimatkatavarat.

Lento lähti Helsingistä myöhässä, ja hetken jo ehdin jännittää itseni ja erityisesti matkalaukkujeni ehtimistä seuraavalle lennolle. Kaikki meni kuitenkin ihan nappiin! Samoin tulliselvitykset Washingtonissa – matkalaukullinen ruisleipää, ruissipsejä, xylitol-purkkaa, lakua, salmiakkia ja erilaisia suklaita meni sukkana läpi.

Pientä hämmennystä tosin aiheutti, kun yksi tullisetä tivasi, olenko varma, ettei matkalaukussani ole salamatkustajana trollipeikkoja (piti varmistaa pariin kertaan, että olin kuullut ja ymmärtänyt oikein!). Tätini kertoi, että yksi suomalainen (joka sattumalta asuu nykyään Wilmingtonissa) oli aikoinaan tehnyt trolleista suositun TV-ohjelman täällä rapakon tällä puolen. Ei löytynyt värikkäitä salamatkustajia tällä kertaa. :)

Tiffany odotti lentokentällä hienon vastaanottokyltin kanssa!

Koska Raleigh’sta on viiden tunnin ajomatka Washingtoniin, sain onneksi ensimmäiseksi yöksi majapaikan UNCW:n valitseman amerikkalaisen mentorini Tiffanyn perheen luota Washingtonin läheltä Marylandista. Tiffany oli isänsä kanssa minua vastassa kentällä, ja teimme kotimatkalla pienen nähtävyyskierroksen Washingtonin keskusta kautta. Minulla oli pitkän matkustuksen jälkeen ihan epätodellinen olo, kun usvan keskellä häämöttivät niin Valkoinen talo kuin leffoista tutut monumentit ja muistomerkit.

Tiffanyn perhe asui keskellä metsää maaseudulla, jonne he olivat muuttaneet Washingtonin liepeiltä lähiöstä reilu kymmenen vuotta sitten. Minua vähän kylmäsi, kun he kertoivat aivan arkipäiväisen toteavasti syyn muuttoonsa: vanhassa naapurustossa oli alkanut olla yhä enemmän huumejengitappeluita, murhia ja muuta rikollisuutta. Washingtonissa ja Marylandin joissakin osissa tämä on ilmeisesti todella yleistä.

Tiffanyn koti oli valtava, ”tyypillinen” amerikkalainen omakotitalo uima-altaineen – pihalla seisoi neljä autoa, kuistin vieressä liehui USA:n lippu ja sisällä seiniä koristivat raamatulliset mietelauseet. Minua odotti vieraanvarainen perhe, koira ja kissa sekä ennen kaikkea yli vyötärönkorkuinen upottava jenkkisänky. Pääsin nukkumaan paikallista aikaa n. klo 22 ja nukuin aika sikeästi aamukuuteen asti. Sen jälkeen jetlag olikin jo melkein selätetty, mitä nyt parina seuraavana iltana alkoi väsyttää vähän tavallista aiemmin.

Anne-täti ja Heila kotitalonsa edessä

Uudenvuoden aattona tätini Anne sitten haki minut Tiffanyn luota. Oli hauska nähdä matkan varrella jo kolme osavaltiota (Maryland, Virginia ja North Carolina), Trumpin vaalimainoksia ja amisheja! En jaksanut lähteä illalla viettämään uutta vuotta mihinkään, vaan söimme hyvin Anne-tädin ja Brian-sedän sekä suloisen saksanpaimenkoirapentu Heilan kanssa ja seurasimme telkkarista suoraa uudenvuodenlähetystä Times Squarelta. Jet lag vei voiton jo klo 23 paikallista aikaa, mutta onneksi ehdin nähdä lähetyksessä parin tasatuntijuhlinnan eri puolilta maailmaa.

Anne ja Brian asuvat Raleigh’n lähellä pikkukaupungissa nimeltä Apex, joka valittiin viime vuonna USA:n parhaaksi pikkukaupungiksi. Annen ja Brianin naapurusto on ihan kuin Täydellisten naisten Wisteria Lane kauniine omakotitaloineen – todella rauhallinen ja idyllinen paikka! Tässä muutamia kuvia sieltä.

Heila-hauvan kanssa käytiin pari kertaa juoksulenkillä – onnistuttiin väsyttämään toinen toisemme! Parasta oli se, ettei yhtään tarvinnut jännittää turvallisuuden puolesta. Saksanpaimenkoiran kanssa sai lenkkeillä ihan rauhassa, vaikka tosi paikan tullen kyseinen ihmisrakas pentukoira olisikin todennäköisesti korkeintaan nuollut ihan innoissaan mahdollista stalkkeria.

Lenkkeilijätytöt ennen ja jälkeen lenkin

Huh, tulipas taas pitkä teksti! Seuraavassa postauksessa kerron ensimmäisen viikon jenkkikokemuksia – shoppailimme tätini kanssa uuden vuoden alennusmyynneistä kaikkea tarpeellista ja viikon huipennuksena kävimme NHL-pelissä (Carolina Hurricanes vs Nashville Predators)!

Lähtö Atlantin toiselle puolen

Blogi herää taas henkiin uuden vaihto-opiskelureissun myötä! Lukuvuosi 2012–13 vierähti eteläisessä Saksassa, Tübingenin yliopistossa. Nyt on vuorossa kevätlukukausi 2016 USA:n itärannikolla, University of North Carolina Wilmingtonissa (UNCW).

Toista kertaa vaihtoon lähtö oli unelmien täyttymys – nautin Saksan-vuodesta niin paljon, että halusin kokea saman vielä uudestaan. Viime kerralla halusin ehdottomasti Saksaan, mutta tällä kertaa paikan suhteen kriteerinä oli englanninkielinen maa Euroopan ulkopuolella. Tiesin USA:n paikkojen olevan Helsingin yliopistossa tosi haluttuja ja kiven alla, mutta panostin paljon hakemukseen (perehdyin eri yliopistoihin ja kirjoitin motivaatiokirjeen ajatuksella).

Vaihdon järjestää ISEP-verkosto, jossa on mukana tuhansia yliopistoja eri puolilta maailmaa. Hakuvaiheessa valinnanvaikeutta helpotti se, että tätini asuu Pohjois-Carolinassa amerikkalaisen miehensä kanssa. Kyselin heiltä suosituksia ja hain sen perusteella neljään pohjoiscarolinalaiseen yliopistoon. Ja sieltähän se paikka lopulta napsahti – UNCW:sta!

Vielä en tiedä Wilmingtonista juuri mitään… Paitsi että siellä on alle 115 000 asukasta, kaunis vanha kaupunki ja upeat hiekkarannat. Ja siellä on ilmeisesti kuvattu tv-sarjat Dawson’s Creek ja One Tree Hill (kumpaakaan ei ole tullut katsottua).

Loppusyksy meni kaikenlaisen byrokratian ja muiden järjestelyiden parissa (viisumi, lentoliput, varallisuustodistus, rokotustodistus, lääketodistus, uusi passi, asunnonhaku, ulkomaan opintotuki, opintolaina, osoitteenmuutos, vaihtoonlähtömaksu, vakuutus, stipendin haku yliopistolta, palkattoman opintovapaan hakeminen töistä… muutaman jutun mainitakseni).

Onneksi sekä Helsingin yliopiston että erityisesti Wilmingtonin yliopiston kansainväliset koordinaattorit olivat tosi avuliaita. UNCW:n koordinaattorit lähettelivät sähköposteja, tekivät checklistin perusteellisilla ohjeilla ja perustivat meille UNCW:n vaihtareille oman facebook-ryhmän, jossa tiedotettiin kaikesta mahdollisesta ja vastattiin parin minuutin sisällä mihin tahansa kysymyksiin, jos jotain oli jäänyt meille epäselväksi. Mulla oli koko ajan valtavan tervetullut olo, mikä vähensi stressiä huomattavasti!

Kiireisen syksyn takia en ehtinyt ajatella lähtöä juurikaan – hoidin vain konemaisesti lähtövalmisteluita töiden, opiskeluiden, politiikan, oman kodin ostamisen, muuton ja hääjärjestelyiden ohessa. Pää prosessoi asian vasta kun aloin pakata (tietysti vasta päivää ennen lähtöä).

Jännitys ja haikeus siinä iski. Jännitys odottavasta seikkailusta ja haikeus siitä, että Suomeen jäi uusi koti ja ennen kaikkea rakas kihlattuni Niklas. Lähtöpäivä olikin sopivasti meidän kihlauksen vuosipäivä. Onneksi lento oli vasta iltapäivällä, niin ehdittiin sitä hetki juhlistaa yhdessä!

Seuraavassa postauksessa kerron ensimmäisen viikon kokemuksia USA:sta (mun eka kerta tällä mantereella!). Stay tuned!