En osaa suunnistaa.
Tämä tiedoks kaikille niille, jotka sitä ei vielä Ankkurirastien tulosluettelosta osanneet tulkita.
Masentavaahan tää väkisinkin on. Tässä vielä pikakelaus mun viime vuosien suunnistusurasta:
2007 - Alkukaudesta nilkkavamma ja poskiontelontulehduksia. Kesäkuussa alkoi vauhtia kertyä taas lupaavasti, ja suunnistuskin loksahteli ajoittain kohdalleen. Heinäkuussa tuli se kuuluisa stoppi vasemman jalan polvinivelen turvonneessa muodossa. Vieläkään ei siis täyttä varmuutta siitä, mistä tämä johtui. Magneettikuvia, urheilulääkäreitä, fysioterapiaa, kortisonipiikkejä, ortopedejä, vesijuoksua.........
2008 - Sama ralli jatkuu. Keväällä polven tähystys, jossa lumpion alta poistettiin Hoffan rasvaa eli tehtiin rasvaimu. Kuntoutuminen tosi hidasta, mutta syksymmällä veri vetää väkisin metsän siimekseen ontumaan kävellen ratoja ympäri.
2009 - Vähitellen pystyn ottamaan kivuttomia juoksuaskeleita! Useimmiten nämäkin hetket kostautuvat jälkeenpäin kovalla polvikivulla. En edes uskalla päästää mieleeni sitä vaihtoehtoa, että vamma olisi uusiutunut. Hammasta purren pakko mennä metsään polvi tyylikkääseen terveyskeskuksen polvitukeen käärittynä.
Nyt kun oon päässyt muutaman kerran juoksemaan metsässä, oon ikävä kyllä huomannut, että tää vajaan kahden vuoden suunnistamattomuus on ryövännyt mun suunnistustaitoni viimeisetkin rippeet johonkin kätköön, josta niitä ei oo mitään toivoa löytää. Teen kisoissa aivan käsittämättömän alkeellisia virheitä: en osaa kulkea suunnassa, en osaa suunnata karttaa, juoksen puolikin kilometriä väärään suuntaan väärään kalliomäkeen ennen kuin tajuan, että kaikki ei täsmääkään. Kuljen pari sataa metriä rastilta, enkä yhtäkkiä tiedäkään enää yhtään, mitä reittiä olen tullut ja mihin päätynyt. Parin minsan pikkupummien lisäksi reilun 5 minuutin megapummit ovat tällä hetkellä aivan tuttua kauraa.
Voisko joku kertoa, miten olis mahdollista oppia taas suunnistamaan? Nöyrin kiitos jo etukäteen.
PM-geimingeissä on sentään joitakin ihmisiä, jotka osaa suunnistaa. Ja juostakin. Ainakin ruotsalaisnuoret näytti lauantain pitkällä matkalla olevansa melkein yli-inhimillisiä muihin verrattuna. Kaikki mitalit länsinaapuriin ja pojissa vielä sijat 4-6!!!!! Mitä sellasta on ruotsalaisnuorissa, mitä ei oo suomalaisnuorissa?
Maajoukkuemajotuksessa tätä hieman spekuloitiin, ja tultiin siihen lopputulokseen, että ruotsalaisia reenautetaan aivan hullun lailla pienestä asti. Näkihän sen jo ainakin Sverige-tyttöjen ulkonäöstä: kaikki oli ihan käsittämättömän laihoja! Ja juoksee sairaan kovaa.
Kääntöpuolena tässä on se, että ruotsalaiset kulutetaan tällä järjestelmällä ehkä loppuun jo junnuikäisenä: pääsarjaan siirtyessä ei ole enää mahdollista nostaa harjoitusmääriä, ja nuorena tehdyn hampaat irvessä -harjoittelun seurauksena ei riitä enää edes motivaatiota jatkaa suunnistusta. Joka tapauksessa mä uskon, ettei suomalaisten peliä oo vielä täysin pelattu. Meillä vaan kehitys tapahtuu järkevän nousujohteisesti.
Sunnuntain viestissä Ruotsin ennakkosuosikit hoiti homman kotiin poikien osalta: kaksoisvoitto. Vähempi olis kylläkin varmasti ollut jo pettymys. Loppukirissä SWE3:n Kalle Johansson näytti sellasta tikitystä, ettei viime vuoden JWOC-kunkku Runessonilla ollu minkäänlaisia saumoja tuoda SWE1:stä maaliin ennen Johanssonia. FIN2:n trio yllätti positiivisesti ottamalla upeasti pronssia ennen muun muassa Oma Taivaisen ankkuroimaa FIN1:stä.
Suomen mitalijoukkueen nuori latino Eikka Heinaro toi joukkueen aloituksessa vaihtoon pidemmästä hajonnastaan huolimatta vain reilu 1.30min kärjen jälkeen. Pohojammaan oma poika Tupsu Istolahti nosti tiimin kakkososuudella hienosti kytikselle 4.sijalle, josta Vili ("Laatta") Niemi viimeisteli mitalin tyynen viileästi koti-Suomeen. Hyvä pojat!!!!!
Tyttöjen puolella Ruotsi sortui ennakkosuosikin paineisiin ja jätettiin tylysti mitalien ulkopuolelle. Salon pirulliset kalliomaastot romuttivat myös FIN1:n mitalihaaveet heti aloitusosuudella. Huonoa säkää, että Venlan musta päivä sattui osumaan juuri tälle sunnuntaille... Tanska vei lopulta voiton ja Suomi sai balsamia haavoihin FIN2:n ja FIN3:n loistavilla hopea- ja pronssimitaleilla. Frida Lönnberg ja Sari Anttonen toivat joukkueensa aloituksesta vaihtoon rinta rinnan. Kakkososuudella FIN3:n Eva-Lina Skogvik jätti Mira Kaskista puolisen minuuttia, mutta ankkuripätkällä FIN2:n Lotta "Aropupu" Karhola pääsi Heini Papinsaaren ohi nostaen joukkueensa hopealle.
Jäljellä on vielä keskimatka ja sprintti, joissa uskon Suomen kasvattavan mitalisaalistaan entisestään. Keskimatkalla lähes kaikki joukkueen jäsenet voivat onnistuessaan yltää mitalin arvoiseen suoritukseen, ja sprintissä erityisesti joukkueen kuopus Tuulia Viberg saattaa hyvinkin paikata pitkän matkan floppinsa jopa palkintopallisijoituksella. We will see...
Pääsin muuten lauantai-iltana kurkkaamaan PM-joukkueiden kulissien taakse. Suosituimpana ajanvietteenä tuntuu kisaspekulaatioiden ja ystävällismielisen juoruilun ohella olevan ainakin rallipelin pelaaminen. Papinsaaren Heini tekee samalla myös tienestiä virkkaamalla söpöjä lankatonttu-ukkoja ensi joulusesonkia varten. Niin ja näin samassa majotuksessa olevan Ruotsin tähtinaisen Helena Janssonin kävelevän päin pylvästä! Ei osannut Helenakaan havainnoida ympäristöään ja näpytellä tekstaria kännykkään samanaikaisesti...
PM-järjestelyt ovat sujuneet suht mallikkaasti, mitä nyt lauantaina maali kaatui Bodil Holmströmin päälle. Ankkurirastien infoon taas oli tungettu joku täyspalikka täti. Kävin kysymässä siltä jo lauantaina, olisko mun Kokkolan sprinttiin unohtunutta nilkkatukea tuotu infoon, ja sain tädiltä kärttysän vastauksen, ettei heille oo tuotu mitään ja kehotuksen soittaa ite sprintin järjestäjille.
No, kävin sunnuntaina uudestaan infossa, ja sain sen saman tädin melkein silmilleni. Sen asenne oli sellanen, että ei heille mitään nilkkatukea ole tuotu ja mitä mä HÄNELTÄ kehtaan mitään tällästä tulla edes kysymään, ei HÄNTÄ saa vaivata, hän on sentään vaan TÖISSÄ infossa. Lähdin siitä sit pois vähän harmistuneena lievästi sanottuna töykeästä asiakaspalvelusta, kun se täti huutaakin mun perään jotain. Menin takasin ja se kysy multa sitten, miltä se nilkkatuki näyttää. Selitin, että sellanen tukevaa mustaa kangasta oleva nilkan ympärille menevän muotonen tarrakiinnitteinen tuki on kyseessä, jolloin se täti kaivo esiin pussin, jossa luki isolla: "LÖYTÖTAVAROITA SM-SPRINTISTÄ KOKKOLASTA", ja kuinka ollakaan pussin ainoana sisältönä oli juurikin mun nilkkatuki.
"En mää tienny, että tää on tällänen kankainen", se täti yritti selitellä.
Öööö, Sherlock... Jotain ihme jalkaproteesiako se oletti mun tarkottavan??
My Blondest Moments:
Junassa oli tällänen pieni punanen vasara kiinnitetty kattoon, ja sen vieressä luki jotain "Hätätilanteisiin" tms. Junan ikkunalasissa oli keskellä noin 5x5 cm pyöreä kohta, jossa oli vain yksinkertanen lasi ja sen pyörylän keskellä punanen pilkku osotuksena siitä, että siihen pitää lyödä sillä hätävasaralla.
Mä kattelin aikani sitä ikkunan keskellä olevaa ympyrää ja lausuin sitten ihmetykseni ääneen:
"Mitä apua on siitä, et tohon ikkunaan saa onnettomuustilanteessa tollasen viiden sentin aukon? Onks siitä tarkotus sit työntää joku nenä ulos ja hengitellä, kun eihän siitä mahdu edes kenenkään käsi?"
Mun kanssamatkustajat onnistu jotenkin kikatuksensa keskeltä selittämään mulle, että kun vasaralla on lyöty tähän ohuempaan kohtaan, niin se ikkunan hajoaminen ei suinkaan jää siihen, vaan hajoaminen leviää siitä koko muuhun ikkunalasiin...
