Luostarin kirous

Sainpa saksalaisen nimen. Sara on onneksi melkoisen internationaali ja simppeli kirjoittaa maassa kuin maassa, mutta "Huhtanen" ei oikein suju Suomen ulkopuolella. Kun sanon "Huhtanen" suomalaisittain, saksalaisella logiikalla se kirjoitetaan "Hochdannen". Mikäs siinä, nyt mulla on saksalainen alter ego.

Olipa kerran kaunis elokuinen viikonloppuaamu, lämmin ja aurinkoinen sää, joka oli kerrassaan täydellinen retkelle naapurikylä Bebenhausenissa sijaitsevaan ikivanhaan luostariin. Kävelin kesäkurssiryhmän mukana luostariin muutaman kilometrin matkan kansallispuistoalueen läpi, mutta matkan aikana oloni alkoi huonontua. Kun opas oli aloittamassa luostarin esittelykierrosta, mua yhtäkkiä alkoi huimata ja heikottaa niin pahasti, etten enää pystynyt edes seisomaan. +25 asteen lämmöstä huolimatta palelin kuin olisin ollut pakastimessa. Yksi ryhmänjohtajista ajoi minut autollaan takaisin kotiin Tübingeniin ja käski mitata kuumeen. Olin pari tuntia aiemmin ottanut vahvan tulehduskipulääkkeen kovaan pää- ja niskasärkyyn, mutta silti kuumemittari pompsahti kauniisiin yli 39 asteen lukemiin.

Olipa kerran kaunis lokakuinen viikonloppuaamu, ei enää niin lämmin mutta kuitenkin aurinkoinen sää, joka oli kerrassaan täydellinen retkelle naapurikylä Bebenhausenissa sijaitsevaan ikivanhaan luostariin. Pari kuukautta aiemmin olin joutunut keskeyttämään retken ennen sen varsinaista huipennusta, luostarin esittelyä, joten olin nyt päättänyt mennä katsastamaan paikan vaihtariryhmän mukana. Luostari otti kuitenkin musta niskalenkin jo ennen kuin retki oli edes ehtinyt käynnistyä: herätessäni päässä jyskytti raskaasti, nenä oli yön aikana tukkiutunut ja kurkku helotti ärtyneen punaisena. Päätin suosilla jäädä aamupäiväksi sänkyyn latailemaan akkuja, eli luostarissakäynti jäi jälleen kerran väliin. Mahdankohan koko tän vaihtovuoteni aikana koskaan selvitä sinne luostariin asti, ennen kuin jonkinasteinen pöpö pysäyttää mut?

Sunnuntaina olin jo toipunut pikaflunssastani, joten lähdin riemumielin vaihtariretkelle toisessa lähikaupungissa sijaitsevaan Hohenzollernin satulinnaan (junalla Hechingeniin, josta bussilla linnaan). Linna oli mahtipontisen komea, mutta sijaitsi todennäköisesti Saksan tuulisimman kukkulan päällä. Paluumatka ei mennyt ihan tuubiin:  bussia olisi joutunut odottamaan yli tunnin, joten koko 150 hengen ryhmä vaihtareita päätti kylmänkohmeesta selvitäkseen kävellä parin saksalaisen retkenjärjestäjän johdolla "muutaman kilometrin matkan" juna-asemalle. Lopulta tämä kipaisu kesti yli puolitoista tuntia, eikä edes mitään kovin hidasta kävelyvauhtia (tosin emme välttämättä kaikki löytäneet aivan optimaalisinta reittiä). Saksalaiset olivat ainoita, jotka tunsivat tien, ja lähtivät jok'ikinen harppomaan konkkaronkan etunenässä kilpakävelijän askelin. Itse kuuluin jälkijoukkoon, joka lähinnä keskittyi napsimaan siluettikuvia ylhäällä häämöttäneestä linnasta ja spekuloimaan Venäjän poliittisesta tilanteesta.

Schloss Hohenzollern

Yhtäkkiä huomasimme riemuksemme, että tulla tupsahdimme x-risteykseen, eikä edellä kävelleiden selkiä enää näkynyt mailla eikä halmeilla. Arvoimme mututuntumalla jonkin tienhaaran, jota pitkin jatkoimme matkaamme, ja kyselimme kohtapuoliin vastaantulleilta paikallisilta ohjeita rautatieasemalle. Näin jatkoimme yhä kiihtyvällä vauhdilla, kunnes lopulta aikaa junan lähtöön oli enää 9 minuuttia. Jälkijoukkomme oli harventunut entisestään: n. 70 hengestä meitä oli tämän porukan kärjessä enää 6, eikä takanatulijoista ollut näköhavaintoa. Varmistimme vielä vastaantulijalta olevamme oikealla reitillä, jolloin saimme kuulla, että rautatieasema kyllä oli menosuunnassamme, mutta vielä 15 minuutin kävelymatkan päässä. Pikamarssimme vaihtui samantien spurtiksi, jolloin jo ennestään vauhdistamme tippuneet pompelipossut jäivät vielä kauemmas taakse.

Meidän kuuden hengen maileriryhmämme ehti junaan puoli minuuttia ennen sen lähtöä, joten takana tulleilla ei ollut toivonkipinääkään. Saksalaiset matkanjärjestäjät istuskelivat jo hyväntuulisina junassa, eivätkä edes pahoitelleet, etteivät olleet jääneet odottamaan ja opastamaan hitaampia. Todennäköisesti vielä tällä kirjoitushetkelläkin jossain päin Hechingeniä, Mössingeniä tai Wessingeniä hortoilee lauma kielitaidottomia japanilaisia ja brasilialaisia vaihtareita. Evoluutio jyllää tilanteessa kuin tilanteessa.

Loppuun Saksan listaykkönen: ihana fiilistelybiisi, jonka tunnelmaan pääsee, vaikkei sanoja ymmärtäisikään: Lila Wolken.

Maisema Hohenzollernin linnakukkulalta: ei oo lilanvärisiä pilviä, mutta sateenkaari löytyy. :)