Kesäpäivä Kangasalla

Vihdoinkin jaksan taas kirjottaa tänne! Miksi? Koska enää en räpistele koulun ja kodin (ja ajottain kisojenkin) väliä hermostuneena kuin kalkkuna kiitospäivänä.

Tähän iltapäivään asti oon ollut niin resseissä kaiken mahdollisen suhteen, että voi jessus... Ihme, ettei kukaan mun kanssa tekemisissä ollut oo vetäny mun päätä vessanpytystä alas, sen verran rasittavasti oon käyttäytyny.

Syyhän löytyy monestakin asiasta:

Ensinnäkään mun viimeisin suunnistuskokemus ei lievästi sanottuna ollut mitään herkkua. Kyseessä oli Hämeen seudun aluemestaruusviesti Kangasalla kuulaan kauniina loppukesän viikonloppuna... Tai niinhän mä ennen kisapäivää luulin.

Todellisuus valkeni sinä sunnuntaiaamuna karuakin karumpana. Lämpömittarin elohopea heilui vajaan kymmenen plusasteen kieppeillä ja taivaalta lappoi vettä kuin sieltä kuuluisasta Esterin - ... No, tiedätte kyllä mistä.

Suoritus liikkui säätilan kanssa samalla asteikolla. Alotin naisten pääsarjan viestissä TP2:n; yhteensä joukkueita oli meidän sarjaan vaivautunu paikalle kokonaiset viisi kappaletta. Jäin muista jälkeen jo koolle juostessa; ehkä siksi, että mun eteneminen muistutti erehdyttävästi mannapuuroon hukkuvan banaanikärpäsen räpiköintiä.

Metsässä en pysynyt kymmentä metriä kartalla. Niiden ekan kymmenen metrin jälkeen mun huomioni oli kylläkin pääosin kiinnittynyt siihen, kuinka kylmä mulla oli, kuinka märkä mä olin (taivaalta tipahteli edelleen vettä tasaseen tahtiin), kuinka mä olisin voinut tälläkin hetkellä olla kotona käpertyneenä sohvannurkkaan imemässä itseeni tietoa presidentin valtaoikeuksista, kuinka mä en pääse läpi siitä puskasta, jonka keskelle oon joutunut...

Kun sitten vielä olin mojovan aikaa olinpaikastani täysin tietämättömänä ympäriinsä hortoillut, mulasin vyötäröä myöten ojassa, jota kartan mukaan ei pitänyt edes olla (tai olihan se siellä lopulta, mutta puoli kilometriä optimireitiltä sivussa), mulla ei enää ollut kuin yksi vaihtoehto: nauraminen. Hetken hekottelin paikallani, kunnes viimein olin jälleen kykenevä jatkamaan taaperrustani.

Loppuviimeks onnistuin pummaamaan kaikki paitsi viimeistä rastia - sääli, että jäi sellanen kauneusvirhe suorituskokonaisuuteen. Aikaa mulla meni n. 1h 10min neljän kilometrin radalla. Kärkeen jäin 36min. Vaihtosija oli se viides.
Musta huolimatta meidän joukkue lopulta nousi pronssille, jeejee siis. Nyt on kaapissa kolme am-kultaa ja yhdeksän pronssia. Hopee antaa edelleen odottaa itteensä, eikä Pyrykään suostu vaihtaan yhtään sen hopeeta mun pronsseihin (Pyryllä on n. kymmenen hopeemitalia eikä muistaakseni vielä yhtään pronssia).

Toiseksi: mun yhteiskuntaopin kertauskurssilla heiluu koko ajan jotai ihme jannuja, jotka paiseilee: "Iiiiks, siis mä oon lukenu kaikki yh:n kirjat vasta seittemään kertaan ja alleviivannu ne ja tehny niistä omat värikoodatut muistiinpanot kalligrafialla, nyt mut hukka perii kirjotuksissa, kun valmistautuminen on jääny näin heikoks!!!!!"

Sit kun mä sanon niille, että joo, mä tosiaan oon lukenu vasta yh1:n kirjan kokonaan enkä edes aio yrittää ehtiä enää lukee lakitiedon kirjaa (yh3), ne hiljenee ja kattoo mua alentuvuuden ja säälin sekotuksella. Ei mulla muuta.

Tän tyhmän yhteiskuntaopin lisäks oon menossa äikän ja a-ruotsin kisailuihin, saas ny nähä mitä niistä tulee. No, ehkä se tästä, pitää vaan mennä sinne kovalla itseluottamuksella eikä turhia ressailla.

Lähestyvien kirjotusten lisäks oon paiseillu paraikaa meneillään olevista todennäköisyyslaskennan kurssista (josta brutaali opettaja aina antaa ihan himona läksyä, plus oon siellä vähintään joka toisella tunnilla aivan kujalla) ja enkun kurssista, jossa pitää tehdä verbikoe, pikkusanakokeita, jätti sanakoe, suullinen esitys / kirjallinen tutkielma, yo-kuuntelukoe, kotiaine, tiivistelmä, koeaine, koe sekä tietty läksyt (joita ei uskalla jättää tekemättä, koska opettaja on sen verran hirmuinen).

Mutta kaikeksi onneksi tänään järki voitti. Istuin koulussa lukuaineiden tunneilla ja parissa pikkukokeessa klo 8.15-16.00, minkä jälkeen sain herätyksen: voisin lakata ressaamasta, niin arki sujuis varmasti paljon lepposammin. Heti kun lakkasin kasaamasta paineita itelleni, pystyin alkamaan ajatella paljon selkeemmin. Hyvä minä, jatkossa oon toivottavasti vähän siedettävämpää seuraa kanssaihmisillenikin.

Tässä pieniä ilonaiheita mun tän hetkisestä elämästä:

-Mua on spaanannut orienteraressa yli 600 eri henkilöä (jo 604 kpl!!).

-Aamulehden Helmiä sioille sekä Aamulehden ja Hesarin Fingerporit ja Viivi&Wagnerit on aivan loistavia.

-Enkunopelle pitää sanoa joka tunnin alussa "Good morning, Ms. Ihalainen" niin kuin ala-asteella (paitsi kun on iltapäivä, niin good afternoon).

-Olin tän syksyn koulukuvassa ruskettuneempi kuin koskaan.

-Mulla on ihana E:ni. <3

-Maksoin kotimatkalla bussissa TKL:n bussikortilla ja kuski ei heittäny mua Tampere-Nokia-rajalla ulos.

-Viime kevään äikän yo-kokeessa jotkut raukkaparsat oli kirjottanu tekstitaidon vastauksensa Henrik Ibsenin VilliSORSAN sijaan muun muassa villivarsasta, villihanhesta, villisiasta tai villiriisistä.

-Meen syyslomalla Tallinnaan (kylläkin surunaihe, ettei siitä Lontoon-matkasta sitten tullutkaan puuta ei kystä).

-Sain koulun jälkeen kyydin matikanopelta motarin alkuun, niin säästin bussimatkan keskustaan (meidän koulussa onkin oppilaille opetuksen lisäksi kaiken kattava täysihoito, heh); kylläkin mun open lellikki -maine koki varmaan tän seurauksena eksponentiaalisen kasvun.

-Mulla on digiboksissa tallennettuna pari Unelmien poikamiestä, yks Greyn anatomia, Mona Lisa Smile, Pretty Woman ja Serranon perheen vika jakso - can hardly wait!!!

-Mulla oli Nuorten Jukolassa huollettavana ihka oma joukkue (TP5), ja hienosti seisoin viestin ajan loppusuoran varrella kirjaamassa kärjen ja oman joukkueeni vaihtoaikoja ylös suorastaan ammattimaisin ottein, ja sain vietyä joukkueeni suorituksen kunnialla läpi!

-Ja huomenna vuorossa elämäni viimeinen KLL (lue: [KooÄLÄLLä]), josta aion nauttia täysin siemauksin!

My Blondest Moments:

Oltiin menossa eräänä kauniina iltana Nokirasteille, jotka on paikalliset, erittäin ...laadukkaat... iltarastit. Mun piti vielä tsekata netistä ajo-ohjeet sinne. Hämmennyin kuitenkin, kun löysin sieltä tällaista informaatiota: "Opastus alkaa valtatie 11:ltä". Kysyin isältä, että missäs päin Nokiaa se Valtatie onkaan, ja että mistä mä voin tietää, missä päässä sitä tietä toi talo numero 11 sijaitsee. Isä sai lopulta keräiltyä ittensä vastaamaan mulle, että valtatie 11 on Nokialta Poriin kulkeva tie, vähän niin kuin Tampere-Helsinki-motari, eikä suinkaan mikään Valtatie-niminen katu, jonka varressa olisi talo numero 11...