Paluumuuttaja

Huomenna starttaa mun viimeinen vaihtoviikko! Vähän vajaa vuosi on tullut siihen mennessä saksailtua; viime vuoden elokuun alussa tänne Tübingeniin nimittäin kirjauduin asukkaaksi. Jälkikäteen on helppo sanoa, että oli ehdottomasti paras valinta olla täällä kokonainen lukuvuosi. Helmikuun alussa, talvilukukauden loputtua, oli nimittäin sellainen olo, että tässä ollaan vasta pääsemässä vauhtiin. Nyt taas alkaa jo pikkuhiljaa olla germaanikiintiö tältä osaa täynnä, ja odotan ihan innolla suomeutumistani.

Edessä on kuitenkin varmasti yhtä iso kulttuurishokki kuin vuosi sitten tuli koettua. Jotenkin mulla on nimittäin sellainen alitajuinen käsitys, että mä oon ollut tän vuoden ikään kuin Narniassa: Lufthansan koneeseen noustuani ihmiset ja koko elämä Suomessa jähmettyivät paikalleen ja jatkavat eteenpäin täsmälleen samasta pisteestä vasta silloin, kun palaan takaisin.

Muhun on myös varmaan tarttunut ulkosuomalaisen syndrooma: aika ja etäisyys ovat sinivalkoistaneet muistot. Ennen tänne vaihtoonlähtöäni olin enemmän kuin leipiintynyt Suomen ilmastoon, ihmisten mentaliteettiin, kalliisiin hintoihin ja turruttavaan yleiseen tylsyyteen vain muutaman esimerkin mainitakseni. Pikkuhiljaa tämän kuluneen vuoden aikana musta on kuitenkin kuoriutunut Suomen brändiä edistävä sinivalkoisiin vaatteisiin pukeutuva (pinkin lisäksi oon nyt löytänyt vaatevarastooni dominoiviksi väreiksi tämän isänmaallisen kombinaation) Elovena-tyttö, joka itsenäisyyspäivänä virittelee Linnan juhlien kisastudion läppärilleen sinivalkoisine kynttilöineen ja itseleivottuine korvapuusteineen. Parin muun suomalaisvaihtarin kanssa sorruin kerran jopa osallistumaan naapurikylän Suomi-iltaan, jossa luettiin ääneen Kalevalaa ja tanssittiin suomalaista tangoa saksansuomalaisista koostuvan bändin "Vaaralliset huulet" tahdittamana. Meitä vaihtareita lukuunottamatta tilaisuuden keski-ikä lähenteli molemmat maailmansodat kokeneiden yksilöiden ikäluokkaa...

Jäätävistä, ikuisuuden kestävistä talvista ja kaamoksesta on tullut yhtä eksoottinen vientivaltti kuin kesän yöttömistä öistä. Olen hehkuttanut puhdasta luontoa, metsiä kaupunkien keskellä, joka mäennyppylän takaa pilkottavia järviä, opiskelijakämpistäkin löytyviä saunoja, talven valkoisia hankia ja murtomaahiihtoa. Suomalaista hyvinvointivaltiomallia, joka takaa huonompiosaisillekin edes jonkinlaisen elintason, ja erityisesti opintotukijärjestelmää, jossa valtio maksaa jokaiselle opiskelijalle rahaa (jota ei tarvitse myöhemmin palauttaa takaisin) vain siitä hyvästä, että tämä opiskelee. Turvallista ja maailman vähiten korruptoitunutta yhteiskuntaa. Yliopistojärjestelmää, josta ei lennä kokonaan ulos heti epäonnistuttua parissa tentissä, vaan jossa tentit saa uusia jopa kuukausittain. Kyynel silmäkulmassa olen istunut paikallisessa opiskelijaruokalassa ja kertonut kaukaisesta kotimaastani, jossa juomat sekä rajaton salaatti- ja leipäbuffet kuuluvat ruokailun hintaan ja jossa tarjottu ruoka on edes teoriassa terveellistä ja monipuolista. Paratiisi-Suomeen riittäisi nyt tulijoita ympäri Eurooppaa ja maailmaa.

Täällä Saksan-päässä ei ole oikeastaan enää mitään hauskaa odotettavissa: tenttejä ja niihin lukemista, pakkausta, hyvästien jättämistä ja byrokratiaa. Pitää uloskirjautua eri virastoista, tulostella ja täytellä Erasmus-papereita, hakea leima sieltä ja allekirjoitus täältä. Saksassa esiintyy muuten vielä monia, ainakin Suomeen verrattuna, vanhanaikaisia ilmiöitä, joita ilokseni päätin listailla:

1. Yliopistokurssitodistukset
Näin Saksassa: Jokaiselta suoritetulta yliopistokurssilta saa erikseen paperisen lippulapputodistuksen, jossa lukee kurssin nimi ja arvosana. Kurssitodistuksen saamiselle ei ole minkäänlaista virallista aikarajaa. (Esim. vieläkin odotan todistusta helmikuun alussa loppuun suorittamaltani kurssilta. Proffan vastaanotolla oon käynyt kaksi kertaa ja sähköposteja laittanut useampia, mutta "parin viikon sisällä se on valmis" -lupauksen lunastamista odotellessa...) Todistukset täytyy hakea erikseen milloin mistäkin päin kampusta. Nyt lukuvuoden lopussa mun täytyy haalia kaikki A4:set jotenkin kasaan ja viedä ne kv-koordinaattorille, joka kokoaa niistä opintosuoritusotteen.
Näin Suomessa: Jokaisella opiskelijalla on netissä Weboodi-tili, jossa näkyy ajantasainen opintosuoritusrekisteri arvosanoineen. Proffat laittavat arvosanat Weboodiin viimeistään kuukausi tentin jälkeen, mistä tulee automaattinen ilmoitus sähköpostiin.

2. Reseptit
Näin Saksassa: Lääkäri kirjoittaa reseptin osittain käsin värikkäälle pikkulapulle, mutta ei laita siihen esim. lääkkeen ottamisohjeita. Apteekki heittää lapun roskiin heti annettuaan lääkkeen asiakkaalle. Jälkikäteen apteekista ei siis osata sanoa, mitä lääkettä kukin on ostanut ja kuinka paljon.
Näin Suomessa: E-reseptillä mistä tahansa apteekista pystyy saamaan määrätyn lääkkeen pelkkää Kela-korttia näyttämällä. Jokainen pystyy verkkopankkitunnuksillaan itse katsomaan netistä sekä nykyisen reseptitilanteensa että kaikkien e-reseptiensä historian.

3. Ostotilanne
Näin Saksassa: Monissa paikoissa, jopa ravintoloissa, käy vain käteinen. Ainakaan kansainvälisillä korteilla on turha kuvitella maksavansa.
Näin Suomessa: Jopa torimyyjillä alkaa nykyään olla kaikki mahdolliset kortit hyväksyvät maksupäätteet käytössä.

4. Leffassa käynti
Näin Saksassa: Leffalippu ostetaan paikanpäältä, ja teatteriin täytyy tulla vähintään puoli tuntia ennen leffan alkua jonottamaan sisäänpääsyä, koska liput eivät ole paikkalippuja.
Näin Suomessa: Jokainen pystyy netissä näkemään virtuaalisen kuvan paikkatilanteesta leffasalista ja varaamaan/ostamaan haluamansa paikat kotoa käsin.

5. Televiestintä
Näin Saksassa: Jokaisella on vielä kotonaan käytössä lankapuhelin. Jopa opiskelijat soittelevat toisilleen lankapuhelimiin.
Näin Suomessa: Harvassa ovat ne yksityisihmiset, joilta lankapuhelinliittymä vielä löytyy. 85-vuotias mummonikin siirtyi jo vuosia sitten pelkän kännykän käyttäjäksi. Jo tarhaikäiset vertailevat älypuhelimiaan. Yhä useammilla on enemmän kuin yksi kännykkä.

Paluuta tulevaisuuteen odotellessa...

Aktivoiduin muuten jokin aika sitten aiemmin vieroksumani Twitterin käyttäjäksi. Ensimmäiset pari viikkoa ovat menneet lähinnä muiden twiittejä ihmetellessä, mutta tänään uskaltauduin lopulta murtamaan jään omalta osaltani. Vielä Twitterin pääfunktio pysyy itsellä kuitenkin lähinnä kätevänä uutiskanavana.