Road tripping in Spain – Who needs a map anyway?

On Thursday evening after a 2,5 hour flight to Malaga playing a relationship therapist to a heartbroken Spanish girl (how to say someone nicely, that if a guy has clearly told you all the time from the very beginning that he doesn’t like you in a romantic way and isn’t looking for a relationship, you should just give up, ‘cause HE’S CLEARLY JUST NOT THAT INTO YOU?!) I was thrilled to meet one of my best and oldest friends E at Malaga airport. (E is in Erasmus exchange in Zaragoza this spring and travelled to south to make a mini road trip with me.)

The road trip didn’t get on in the smoothest possible way: we’d rented a car online in advance, but ended up waiting one hour at the airport, because the minibus transport to the rental cars’ company didn’t show up. Finally we found the place and got the car, but didn’t quite find the right road leading to our next destination Barbate (between Gibraltar and Cadiz).

After some U-turns and disappearing roads (don’t trust Google Maps route guide!) we found the route and had a blast on our way south (driving in a foreign country in complete darkness, while it’s raining cats and dogs with no map and with so much fog outside that you can’t really read the road signs or even tell if you’re by the ocean or not, is the greatest thing if you’re in right company!) Our estimated 2 hour ride ended up taking 4 hours, but punctually in the midnight we succeeded in finding our hotel! We’re still not sure how we made it, because we didn’t even know its address, but I guess if you just go with the flow you just sometimes have plain luck.

Neither me nor E know so much about cars, so we still haven’t got any clue what kind of petrol (or diesel) we should put into our car (Mitsubishi Colt, so if you know, please share the information with us). But I guess we’ll figure it out tomorrow, somehow, when our trip continues to Seville.

By the way, I realized on Friday morning that I didn't have my digital camera and make-up bag with me anymore, but didn't know if I'd forgot them in Helsinki, Nokia, Tampere airport, Frankfurt-Hahn airport or Wiesbaden. After some consulting of my friends and family the objects were found in Nokia and sent to Madrid (where I'll be staying at a friend's place next weekend). I just hope the Spanish mail service is quick and trustworthy enough... We'll see. 'Til then I'll have to use my Samsung mobile camera. And anyway I noticed that there's no way I can get the pics out of any of my cameras, because I forgot the cables in Tübingen. So just wait 'til the middle of March to see them...

Anyway, now we’ve been in Caños de Meca since Thursday – we suppose it’s a holiday paradise in the summer, but it’s a totally dead place at the moment. Here’s really nothing else but beaches, and since the heat wave hasn’t come yet… there’s just nothing going on. Why we choose to come here is that the Finnish National Team for Orienteering and many other orienteerers have a training camp in Caños de Meca until April, so we wanted to meet our friends here. I must admit that the views and forests by the ocean are great! It’s been nice couple of days just jogging in the nature and enjoying the Andalucian country side before starting the city tours (Seville, Zaragoza, Madrid, etc…)

Okay today E and I played tourists in the evening and visited one of the oldest cities in Europe: Cadiz. It’s a beautiful city on an island, famous for once being one of Spain’s major harbors (Columbus started his second journey to America from Cadiz in 1495, and the city served as a capital harbor for the Spanish treasure navy), picturesque old town and large beaches. Once again we proved that you don’t need a map if you just have a strong faith on what you’re doing (or just go with the flow like we did). We strolled the narrow alleys in the old centre, enjoyed beach boulevards and parks, ate a real meaty Spanish supper and tried the local bus transport as well as the taxis.

PS. The weather's been nice! Sun is shining and I'm experiencing the warmest February in my whole life so far!

Tomorrow: jogging in the beach landscape and then trying to find our way to Seville (this time hopefully before midnight)!

Budget so far:

Flights: 94 €

Other transport: 150 €

Accommodation: 60 €

Food: 48 €

Others: 5 €

------

=357 €

Europe here I come!

Four weeks, six countries, one Ryanair hand baggage (à 10 kg), visiting lots of friends and exploring some cities all by myself!  Tübingen – Koblenz – Frankfurt Hahn – Nokia – Helsinki  – Mainz/Wiesbaden – Malaga – Barbate – Seville – Zaragoza – Madrid – Lisbon – Dublin – London – Southampton – Portsmouth – London – Stuttgart – Tübingen. Okay I feel a bit bad for flying so much and thus leaving a huge carbon foot print and melting the Arctic ice and destroying the world... But I promise to behave very green again, once I get back home!

As you've probably noticed, I’ll try to blog in English for a change due to some demands from non-Finnish speakers interested in my adventure. It’s been a while since I’ve last written anything in English, so please forgive me if the text happens to bare some resemblance to Finglish, Denglish, Swenglish or any other weird mix…

So far I’ve travelled by train from Tübingen to Frankfurt Hahn and flown with Ryanair to Finland and back. Ironically my one-way train ticket Tübingen-Hahn cost as much as the return flight ticket Hahn-Tampere-Hahn (both 44 €). My boyfriend had no clue I was coming to Finland, so I managed to surprise him by suddenly appearing at his doorstep on Valentine’s Day. I so love surprises! After that great weekend with him in Helsinki I relaxed a couple of days with my family in Nokia before coming back to Germany for one night.

I’d never been to Rheinland-Pfalz before and I was amazed to see how beautiful the nature’s there! It’s the “wine capital area” of Germany with huge rivers and mountains, vineyards and small castles up on the hills. I’d love to make a biking trip there in the summer!

Before continuing my trip to Spain I stayed overnight in Wiesbaden at a local friend couple’s place. With them as guides I got a brief sight-seeing tour around Wiesbaden (an old wellness bath city famous for its hot springs, theater and casino) and its by Rhine separated neighbor city Mainz (ancient Roman ruins, huge catholic dome, home town of Johannes Gutenberg, huge university and delicious ice cream cafés).

Next episode: Malaga, Spain!

Budget so far:

Flights: 44 €

Other transport: 100 €

Accommodation: 0 €

Food: 7 €

Others: 5 €

------

= 156 €

O niinkuin U-Bahn

Oon hautautumassa kokeiden alle (huomenna, ylihuomenna ja tiistaina pitäis sellaset hoitaa pois kuleksimasta, 2 jo takana), joten loogisesti nyt on hyvä hetki kuluttaa aikaa lentolippujen osteluun, Unelmien poikamies -tuotantokausien kattomiseen, pyykinpesuun, imurointiin, papereiden läpikäyntiin, tiskaukseen, blogin päivittelyyn ja jopa kokkaamiseen. No myönnettäköön, kyllä sitä tulee kirjastossakin istuskeltua ihan tarpeeks...

Joku vois muistuttaa, ettei Erasmuksen ideana oo opiskella. Noo, kaks mun kokeista on harmi kyllä oikeesti pakollisia (johdatus taloustieteeseen ja taloustieteen matemaattiset metodit), koska niiden pitäis olla osa mun kansantaloustieteen sivuainetta (jos vaan pääsen läpi. Matikan kanssa voi oikeesti tehdä tiukkaa.) Kolmas on EU-maiden EU-politiikat vertailussa: valtio-opin kurssi, joka oikeesti kiinnostaa mua. Niin ei kai auta valittaa...

Viikon päästä onneks alkaa LOMA ! Joka kestää kaks (2!!!) kuukautta! Saksalaiset on nimittäin aika omalaatusia: täällä on talvilukukausi lokakuun puolivälistä helmikuun puoliväliin, tauko, kesälukukausi huhtikuun puolivälistä heinäkuun loppuun. Oon suunnitellu hyötykäyttäväni tän tauon reissaamiseen. Luvassa ainakin Malaga, Barbate, Sevilla, Zaragoza, Madrid, Helsinki, Åhus (pääsiäisleiri - muuten ei ehkä olisi päätyny tälle listalle :D) ja Pariisi; todennäkösesti myös Lontoo, Southampton ja Portsmouth.

Täällä Tübingenissäkin käyn jossain välissä ainakin muuttamassa itteni paikasta toiseen. Mun nykyinen alivuokralaisuus nimittäin päättyy maaliskuussa (Hollannissa vaihdossa ollut huoneeni omistaja tulee takasin). Olin jo luullut, etten voi saada kämppää tätä paremmalta paikalta (asun vanhan kaupungin keskustassa, max. 15 minuutin kävely kaukasimpaan luentopaikkaan), kunnes löysin uuden huoneeni, joka sijaitsee keskellä kampusta (max. 5 min kävely kaukasimpaan luentopaikkaan ja 5 min keskustaan). Tulee kyllä oikeesti oleen sellanen shokki palata joskus täältä idyllisestä opiskelijakyläkuplasta takasin Helsinkiin VR:n/HSL:n armoille...

Oon viihtyny täällä Tübingenissä ihan käsittämättömän hyvin.

Asioita, joita tässä kaupungissa muun muassa rakastan:

+Kompakti koko. Tuliko sanottua riittävän monta kertaa?

+Paljon pikkukuppiloita, joissa on opiskelijahinnat (kaupunki koostuu lähinnä opiskelijoista, niin ei sinänsä mikään ihme).

+Ihanat kirjastot. On jos jonkinlaista lukusalia ja -sopukkaa, historiallista ja modernia, ullakolla tai "akvaariossa"... Joka paikassa "oppivainen" ilmapiiri, josta saa vertaistukea omaan luku-urakkaan. Ja aina törmää tuttuihin. Lukupaikka pitää kuitenkin mennä varaamaan heti aamusta, koska vaikka niitä on tarjolla toista tuhatta, kirjasto on aina täynnä.

+Joka kadunkulmassa on kirjakauppa, leipomo tai jätskibaari (okei, jätskibaarit on olleet suljettuna joulukuun alusta lähtien, mutta eiköhän ne viimestään maaliskuussa taas aukea).

+Täällä on vieläkin aamusta iltaan kaduilla pystyssä vihannes- ja hedelmäkojut. Keskellä talvea!

+Täällä on oikeesti lämmintä: ennen joulua oli +15 ja viime viikollakin päästiin samoihin lukemiin. Oli niin keväinen fiilis! (Harmi kyllä tällä viikolla kylmeni taas muutamaan plusasteeseen ja on vaan satanu, satanu, satanu... Mutta yleisellä keskiarvotasolla kuitenkin ihana sää tänä talvena.)

+Lumesta ei oo tietookaan. Vaikka sitä joskus ilmassa leijailisikin, ei se kuitenkaan jää kaduille. Siitä seurauksena ekaa kertaa elämässäni ympärivuotinen pyöräily (en nimittäin uskalla pyöräillä lumella enkä jäällä), joka on täällä kaupungissa ehdottomasti paras liikkumistapa!

Mikä täällä joskus pännii:

-Luennon päätteeksi opiskelijat koputtavat pöydän kanteen. Ei siis taputusta tms. Nyt siihen alkaa pikkuhiljaa tottua, mutta jotenkin hassulta se edelleen tuntuu. Sitä paitsi mun rystyset on oikeesti aika hellänä pitkän koulupäivän jälkeen!

-Opiskelijat on liioitellun pedantteja (ei ehkä yllätys, kun on saksalaisista kyse, heh.) Helsingissä tottu siihen, että sillon vartin yli alkaa vasta ensimmäisiä innokkaita pikkuhiljaa valua kohti luokkaa. Täällä oon huomannu, että on ihan sama, kuinka paljon ennen luennon alkua menen luokkaan, koska se on kuitenkin jo ihan täynnä. Erityisen rasittavaa tää on ollut tiistaisin ja keskiviikkosin, kun luento alkaa 8.15 (oon toivottoman aamu-uninen tai vähintään todella hidas aamupalansyöjä) ja ryhmät on ylibuukattu. Joutuu istuun tyyliin johonkin ikkunalaudalle.

-Leffateatterissa ja kaupoissa on vaan makeita popkorneja. Yäk.

-Saksalaiset ei ymmärrä mun sukunimeä. Tai sit mä en vaan osaa ite sanoa sitä. Mikä on joskus aika masentavaa: miettikää, kuinka tyhmäks sitä voikaan ittensä tuntea, kun ei osaa edes omaa nimeään! Kun sanon "HUHtanen" suomalaisittain painottaen, täkäläiset kirjottaa sen tosiaan Hochdannen (joskus tästä jo täällä bloggasinkin). Kun sitten pyynnöstä tavaan sen, ne aina luulee mun sanovan O kun sanon U. O-kirjain nimittäin lausutaan täällä hyvin U:maisesti. Eikä auta, vaikka sanon U niinkuin U-Bahn (metro, eikä tasan ole olemassa mitään O-Bahnia), silti ne aina kirjottaa hohtanen eikä löydä mua asiakasrekisteristään. Kun lopulta päädyn näyttään nimeni passista, ne pyöräyttelee silmiään ja sanoo: jaa siinä onkin U eikä U (oikeesti en kuule niiden lausumisessa mitään eroa niiden kirjainten välillä.) Mutta kai munkin vaan pitää jatkossa nöyrtyä ja lausua nimeni "huTAAnen". Ja koska joka tapauksessa joudun sen kirjain kirjaimelta tavaamaan, sanon vaikka että U niinkuin Unkari, tms. jotain tosi tuttua U-alkuista. Tai ehkä heinäkuun loppuun mennessä lopulta löydän sen eron U:n ja U:n väliltä. Sillon tiedän tulleeni tosi saksalaiseks.

Muusiksi mäiskitty

Aijjaijaijjai.... Oikea kämmen on turvonnut, yksi sormi ei liiku ollenkaan, vasen käsivarsi turtana, otsassa sarjakuvakuhmu, toinen silmä mustumassa, nenä kovan tärskyn jäljiltä vieläkin vinossa ja leukaa särkee sen otettua osumaa heilahtaneesta kyynärpäästä. Perusfiilikset näin keskiviikkoiltana. Ei, Erasmus-odotusten vastaisesti tämä ei ole tulos vaihtaribileissä käydystä kissatappelusta. Ei, tämä on lippupalloa parhaimmillaan.

"Lippupallo on kontaktivapaa laji", mainostettiin Unisportin kurssikuvauksessa. Viikoittain treeneissä käyneenä osaan jo sanoa, ettei muuten ole. Lajiin perehtymättömille tiedoksi, että lippupalloa pelataan muuten samoilla säännöillä kuin jenkkifutista, mutta pallollista pelaajaa ei pysäytetä taklaamalla, vaan vetämällä irti jompikumpi vyötärölle kiedotusta vyöstä roikkuvista lipuista (vrt. hännänryöstö). Taklaamisen puuttumisesta huolimatta on kentällä niin monta liikkuvaa osaa, että riski kontaktin syntymiseen on melkoinen. Vaikken joskus sattuisikaan saamaan puolustajan kyynärpäätä leukaani (tänään ei ollut niin hyvä tuuri) väistäessäni tämän lippua hamuavia kätösiä, on olemassa hyvin suuri todennäköisyys, että quarterbackin linkoama pallo on suoralla törmäyskurssilla naamani kanssa (tänään otsani osui samalle linjalle kolme kertaa, joista viimeisellä kirjaimellisesti tunsin aivojen heilahtelevan pääkoppani sisällä, ja silmä kerran - jenkkifutispallo on siitä ovelan muotoinen, että sen voi todellakin saada suoraan silmään, jolloin pääsee näkemään Otavan lähietäisyydeltä...).

Lisähaastetta peliin tuo se, etten ole koskaan ollut mikään pallotaituri. Sählyssä pärjään sentään jotenkuten, koska kestävyysurheiluun tottuneet hitaat lihassoluni jaksavat liikuttaa minua hakemaan vapaata paikkaa koko pelin ajan. Lisäksi siinä pelissä palloon ei tarvitse ainakaan useimmiten koskea kuin pitkällä tikulla.

Lippupallossa taas ideana on olla sähäkkä, vikkelä ja ennalta-arvaamaton. Lukea jatkuvasti muuttuvaa peliä ja pysytellä aina askeleen edellä vastustajaa tai ainakin tämän käsien ulottumattomissa. Soveltua aina erilaisiin, monimutkaisesti vaihteleviin pelikuvioihin. Ja mikä pahinta, heittää kivikovaa palloa kovaa ja pitkälle, ja mikä vielä pahempaa, yrittää ottaa kivikova, täydellä vauhdilla kohti naamaa tuleva pallo kiinni. Mistä minulle noin minuutin välein treeneissä huomautetaan, on se, että suljen aina silmäni kun pallo tulee kohti. Ongelmani on myös se, että joskus olen niin tiukasti keskittynyt muistamaan omat monimutkaiset siksak-juoksukuvioni, että unohdan kääntyä katsomaan, onko pallo syötetty minulle. Lisäksi aika usein minulla pomppaa pintaan refleksinomainen itsesuojeluvaisto, jolloin sukellan turvaan minua kohti kiitävän pallon edestä. Miespuolisten (eli lähes kaikkien muiden) pelaajien suureksi riemuksi.

15 treeneissä käyvästä pelaajasta meitä naispuolisia pallotaitureita on nimittäin tasan kaksi. Ja kaikki nämä miespuoliset henkilöt ovat tietysti käyneet vaihdossa USA:ssa, pelanneet sitä oikeaa jenkkifutista, ja omaavat suunnilleen pelkästään yhtä pitkät jalat, kuin mitä me tytöt olemme kokonaisuudessamme pitkiä. Pikkuhiljaa me olemme kuitenkin oppineet hyödyntämään kokoamme: kun saa pallon, kannattaa pyöriä kuin väkkärä niin matalalla kuin mahdollista. Tänään sain tämän taktiikan menemään ensimmäistä kertaa aivan nappiin:
TEIN ELÄMÄNI ENSIMMÄISEN TOUCHDOWNIN JA VIELÄPÄ KAKSI KERTAA!

Nyt vain parantelemaan aivotärähdystä sun muita sormen venähdyksiä, että ollaan taas ensi viikolla iskussa! Aijjaijaijjai...

Viva la Paris!

Uudenvuodenlupaus: Päivittelen blogia vähän useemmin...
Mutta mikäs tässä, joululomat Suomessa tuli lusittua ja nyt on Tübingenissä täysi höyry päällä, kun lukukausi alkaa lähestyä loppuaan. Munkin pitäisi vielä vääntää tunnin esitelmä Suomen EU-politiikasta ja sitten läpäistä muutama tentti, että pääsen taas lomailemaan ja reissailemaan.

Paluumatka Suomesta ei mennyt ihan niinku leffoissa. Mulla oli Finnairin ja AirFrancen lennot Hki-Pariisi-Stuttgart 45 minuutin vaihtoajalla Charles de Gaullessa. Ei näytä edes paperilla hyvältä, joten varauduin henkisesti siihen, että juoksen Pariisissa kieli vyön alla terminaalista toiseen käsimatkatavaroissani vain pelkkä oleellinen (rahat, passi, läppäri, kännykkä, kotiavain) niin, ettei laukku hidasta juoksua. Ja matkatavaroiden ehtimisestä Stuttgartin koneeseen olisi turha edes uneksia. Mutta ei sillä väliä, koska mulla olisi kuitenkin Tübingenin kämpillä odottamassa pyyhkeet, dödöt, hammasharjat, vaatteet yms. mukavuustarvikkeet. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Finnairin kone Helsingistä lähti tunnin myöhässä ilman mitään järkevää syytä: ei tullut lunta eikä vettä eikä ollut edes jäätä maassa. Peli Pariisin suhteen oli siis menetetty jo ennen erkautumistani Suomen maaperältä. Helsinki-Vantaalla väläyttelivät vielä mahdollisuutta hypätä Pariisissa Zürichin koneeseen, josta vaihto Stuttgartiin, mutta lennon aikana tuli ei-niin-lohduttava tieto, että koko illan lennot Stuttgartiin mistä tahansa ovat täynnä. Edessä oli siis yllätysyöpyminen Pariisissa. Minut ja kohtalotoverini, lappeenrantalainen Karlsruheen tavoitteleva teekkari, opastettiin etsimään Pariisissa AirFrancen Transfer Desk, josta meille hoidettaisiin majoitus ja jatkolento aamulle. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Onnettomista opasteista johtuen transfer deskin löytäminen ei ollut maailman yksinkertaisin juttu. Lopulta saimme raivattua tiemme tälle avoinna olevalle tiskille vain todetaksemme, että kukaan työntekijä ei ollut vaivautunut siellä päivystämään. Sieltä vain takaisin bongailemaan edes jotain AirFrance-henkilökuntaa, jotka meitä pompottelivat eteenpäin tiskiltä toiselle ja takaisin. Viidennellä tiskillä lopulta tärppäsi, ja eräs herrasmies suostui ottamaan asiamme hoidettavakseen. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei se ole AirFrancen vaan Finnairin tehtävä hoitaa meille majoitus, joten hän alkoi soitella ja juosta itse ympäri lentokenttää metsästämässä Finnairin ihmisiä, jotka tuntuivat kadonneen maanpinnalta. Kolmen tunnin odottelun jälkeen meille kuitenkin lopulta tarjottiin hotelliyö illallisella ja aamupalalla läheisestä lentokenttähotellista sekä paikat aamun ensimmäiselle Stuttgartin lennolle.

Buffetillallinen oli maukas ja hotellisänky ihanan leveä ja upottava, mutta unta ei ihan liikaa ehtinyt saada, koska nukkumaan ehdin lopulta puolenyön jälkeen ja herätä piti jo viiden maissa. Matkatavarat viettivät yönsä jossain tuntemattomassa paikassa, joten aamulla oli tosi freesi olo, kun ei ollut saanut hampaita harjattua, ei piilareita pois, ei dödöä laitettua saati sitten vaatteita vaihdettua. Tietenkin Stuttgartin lentokin lähti lopulta tunteroisen myöhässä, joten niin tieten olisi saanut nukkua edes vähän pidempään ja käydä kunnon aamiaisella...

Loppujen lopuksi kuitenkin saavuimme sekä minä että pinkki matkalaukkuni onnellisesti Stuttgartiin, josta köröttelin bussilla Tübingeniin, jossa ehdin juuri parahiksi käväistä suihkussa ja vaihtaa vaatteet, ennenkuin piti jo olla pitämässä seminaariesitelmää humanitäärisen intervention legitimiteetin kiistanalaisuudesta. Pariisin seikkailuni oli kylläkin hyvä ice breaker esitelmän alussa, ja proffakin kuittaili unettomuudestani, että olin tietysti viettänyt yöni villisti Pariisissa bilettäen. Ilmeisesti huono valmistautuminen kannattaa, koska nappasin esitelmästä arvosanaksi 1,3 eli toiseksi parhaan mahdollisen. (Saksassa arvosanajärjestelmä menee 1:stä 6:een, siten että 1,0 on paras, sitten 1,3 - 1,7 - 2,0 - 2,3 - jne... 4,0 on viimeinen, jolla pääsee läpi, ja numerot 4,3:sta 6,0 kertovat, kuinka surkeasti suorituksesi on hylätty. 4,3 tarkoittaa siis, että tiedät edes jostain jotain vaikket läpi päässytkään, mutta 6,0 on merkki siitä, että olet aivan naurettavan surkean kaukana läpipääsystä. Hassua. :))