O niinkuin U-Bahn

Oon hautautumassa kokeiden alle (huomenna, ylihuomenna ja tiistaina pitäis sellaset hoitaa pois kuleksimasta, 2 jo takana), joten loogisesti nyt on hyvä hetki kuluttaa aikaa lentolippujen osteluun, Unelmien poikamies -tuotantokausien kattomiseen, pyykinpesuun, imurointiin, papereiden läpikäyntiin, tiskaukseen, blogin päivittelyyn ja jopa kokkaamiseen. No myönnettäköön, kyllä sitä tulee kirjastossakin istuskeltua ihan tarpeeks...

Joku vois muistuttaa, ettei Erasmuksen ideana oo opiskella. Noo, kaks mun kokeista on harmi kyllä oikeesti pakollisia (johdatus taloustieteeseen ja taloustieteen matemaattiset metodit), koska niiden pitäis olla osa mun kansantaloustieteen sivuainetta (jos vaan pääsen läpi. Matikan kanssa voi oikeesti tehdä tiukkaa.) Kolmas on EU-maiden EU-politiikat vertailussa: valtio-opin kurssi, joka oikeesti kiinnostaa mua. Niin ei kai auta valittaa...

Viikon päästä onneks alkaa LOMA ! Joka kestää kaks (2!!!) kuukautta! Saksalaiset on nimittäin aika omalaatusia: täällä on talvilukukausi lokakuun puolivälistä helmikuun puoliväliin, tauko, kesälukukausi huhtikuun puolivälistä heinäkuun loppuun. Oon suunnitellu hyötykäyttäväni tän tauon reissaamiseen. Luvassa ainakin Malaga, Barbate, Sevilla, Zaragoza, Madrid, Helsinki, Åhus (pääsiäisleiri - muuten ei ehkä olisi päätyny tälle listalle :D) ja Pariisi; todennäkösesti myös Lontoo, Southampton ja Portsmouth.

Täällä Tübingenissäkin käyn jossain välissä ainakin muuttamassa itteni paikasta toiseen. Mun nykyinen alivuokralaisuus nimittäin päättyy maaliskuussa (Hollannissa vaihdossa ollut huoneeni omistaja tulee takasin). Olin jo luullut, etten voi saada kämppää tätä paremmalta paikalta (asun vanhan kaupungin keskustassa, max. 15 minuutin kävely kaukasimpaan luentopaikkaan), kunnes löysin uuden huoneeni, joka sijaitsee keskellä kampusta (max. 5 min kävely kaukasimpaan luentopaikkaan ja 5 min keskustaan). Tulee kyllä oikeesti oleen sellanen shokki palata joskus täältä idyllisestä opiskelijakyläkuplasta takasin Helsinkiin VR:n/HSL:n armoille...

Oon viihtyny täällä Tübingenissä ihan käsittämättömän hyvin.

Asioita, joita tässä kaupungissa muun muassa rakastan:

+Kompakti koko. Tuliko sanottua riittävän monta kertaa?

+Paljon pikkukuppiloita, joissa on opiskelijahinnat (kaupunki koostuu lähinnä opiskelijoista, niin ei sinänsä mikään ihme).

+Ihanat kirjastot. On jos jonkinlaista lukusalia ja -sopukkaa, historiallista ja modernia, ullakolla tai "akvaariossa"... Joka paikassa "oppivainen" ilmapiiri, josta saa vertaistukea omaan luku-urakkaan. Ja aina törmää tuttuihin. Lukupaikka pitää kuitenkin mennä varaamaan heti aamusta, koska vaikka niitä on tarjolla toista tuhatta, kirjasto on aina täynnä.

+Joka kadunkulmassa on kirjakauppa, leipomo tai jätskibaari (okei, jätskibaarit on olleet suljettuna joulukuun alusta lähtien, mutta eiköhän ne viimestään maaliskuussa taas aukea).

+Täällä on vieläkin aamusta iltaan kaduilla pystyssä vihannes- ja hedelmäkojut. Keskellä talvea!

+Täällä on oikeesti lämmintä: ennen joulua oli +15 ja viime viikollakin päästiin samoihin lukemiin. Oli niin keväinen fiilis! (Harmi kyllä tällä viikolla kylmeni taas muutamaan plusasteeseen ja on vaan satanu, satanu, satanu... Mutta yleisellä keskiarvotasolla kuitenkin ihana sää tänä talvena.)

+Lumesta ei oo tietookaan. Vaikka sitä joskus ilmassa leijailisikin, ei se kuitenkaan jää kaduille. Siitä seurauksena ekaa kertaa elämässäni ympärivuotinen pyöräily (en nimittäin uskalla pyöräillä lumella enkä jäällä), joka on täällä kaupungissa ehdottomasti paras liikkumistapa!

Mikä täällä joskus pännii:

-Luennon päätteeksi opiskelijat koputtavat pöydän kanteen. Ei siis taputusta tms. Nyt siihen alkaa pikkuhiljaa tottua, mutta jotenkin hassulta se edelleen tuntuu. Sitä paitsi mun rystyset on oikeesti aika hellänä pitkän koulupäivän jälkeen!

-Opiskelijat on liioitellun pedantteja (ei ehkä yllätys, kun on saksalaisista kyse, heh.) Helsingissä tottu siihen, että sillon vartin yli alkaa vasta ensimmäisiä innokkaita pikkuhiljaa valua kohti luokkaa. Täällä oon huomannu, että on ihan sama, kuinka paljon ennen luennon alkua menen luokkaan, koska se on kuitenkin jo ihan täynnä. Erityisen rasittavaa tää on ollut tiistaisin ja keskiviikkosin, kun luento alkaa 8.15 (oon toivottoman aamu-uninen tai vähintään todella hidas aamupalansyöjä) ja ryhmät on ylibuukattu. Joutuu istuun tyyliin johonkin ikkunalaudalle.

-Leffateatterissa ja kaupoissa on vaan makeita popkorneja. Yäk.

-Saksalaiset ei ymmärrä mun sukunimeä. Tai sit mä en vaan osaa ite sanoa sitä. Mikä on joskus aika masentavaa: miettikää, kuinka tyhmäks sitä voikaan ittensä tuntea, kun ei osaa edes omaa nimeään! Kun sanon "HUHtanen" suomalaisittain painottaen, täkäläiset kirjottaa sen tosiaan Hochdannen (joskus tästä jo täällä bloggasinkin). Kun sitten pyynnöstä tavaan sen, ne aina luulee mun sanovan O kun sanon U. O-kirjain nimittäin lausutaan täällä hyvin U:maisesti. Eikä auta, vaikka sanon U niinkuin U-Bahn (metro, eikä tasan ole olemassa mitään O-Bahnia), silti ne aina kirjottaa hohtanen eikä löydä mua asiakasrekisteristään. Kun lopulta päädyn näyttään nimeni passista, ne pyöräyttelee silmiään ja sanoo: jaa siinä onkin U eikä U (oikeesti en kuule niiden lausumisessa mitään eroa niiden kirjainten välillä.) Mutta kai munkin vaan pitää jatkossa nöyrtyä ja lausua nimeni "huTAAnen". Ja koska joka tapauksessa joudun sen kirjain kirjaimelta tavaamaan, sanon vaikka että U niinkuin Unkari, tms. jotain tosi tuttua U-alkuista. Tai ehkä heinäkuun loppuun mennessä lopulta löydän sen eron U:n ja U:n väliltä. Sillon tiedän tulleeni tosi saksalaiseks.

Olusilla leffassa

On muka ollut ihan hirmuinen kiire tässä viime viikkoina, niin on jäänyt blogi hetkeksi taka-alalle... Mitä tähän mennessä on sitten ehtinyt tapahtua? Kurssit alkoivat, mieluinen vieras Suomesta kävi kyläilemässä ja oon ollut reissussa melkein enemmän kuin täällä Tübingenissä. Tuli nähtyä München, Heidelberg, Berliini, Kööpenhamina, Karlskrona ja Tukholma.

Reissut oli mahdollisia, koska valitsin mun kurssit seuraavin perustein: a) Ne vaikutti mielenkiintosilta. b) Mikään niistä ei oo torstaina eikä perjantaina. Maanantainakin on vaan yks massaluento, jolta voi helposti olla pois. Tosin pitkän viikonlopun hinta on tiistain ja keskiviikon lamaannuttavat koulupäivät klo 8-18. Mutta mitäs sitä ei matkustelun eteen tekis.

Mitä kursseja mulla sitten on? Valtio-opissa: "EU-maiden EU-politiikat vertailussa" (seminaari), "Keskeiset käsitteet kansainvälisessä politiikassa" (seminaari, ainoo kurssi englanniks), "Kansainväliset instituutiot" (luento). Kansantaloustieteessä: "Johdatus taloustieteeseen" (luento ja laskuharkat), "Taloustieteen matemaattiset metodit" (luento ja laskuharkat). Kielikurssit: "Argumentointi, keskustelu ja esitelmien pito" (näitä taitoja tarvii seminaareissa) ja "Tutkielmien kirjottaminen" (vaikken ainakaan tän talvilukukauden aikana yhtään tutkielmaa tuukaan kirjottamaan).

Luennot on täällä samanlaisia kuin Helsingissäkin valtio-opin kursseilla normaalisti (proffa puhuu, opiskelijat kuuntelee), ja laskuharkat kuulemma samanlaisia kuin esim. Aallossa. Seminaarit taas on jotain hyvin tyypillistä saksalaiselle yliopistojärjestelmälle, koska Suomessa en juurikaan vastaaviin kursseihin oo vielä törmännyt. (Suomessa ensimmäinen "virallinen" seminaarikurssi taitaa olla kandivaiheen lopussa oleva proseminaari, jossa kirjoitetaan kandin tutkielma.) Täällä erittäin yleisissä seminaareissa proffan tehtävänä on kurssin aloituskerralla jakaa jokaiselle opiskelijalle aihe, josta nämä vuorollaan kurssin kuluessa pitävät esitelmän muille. Loppukurssin proffa voikin istua takarivissä ja syljeskellä kattoon, kun opiskelijat opettavat asiat toisilleen. Kaikkien opiskelijoiden on ennen seminaaria pitänyt lukea aihetta käsittelevää kirjallisuutta, jotta osaavat esitelmän jälkeen keskustella aiheesta syvällisen kriittisesti. Kurssin lopuksi saa valita, tekeekö kurssikokeen vai kirjoittaako n. 20-sivuisen tieteellisen tutkielman, jossa syventyy esitelmäaiheeseensa tarkemmin.

Kaikki mun kurssit on tosi mielenkiintosia - paitsi ylläripylläri matikka. Oikeesti luulin silloin 2,5 vuotta sitten, kun henkihieverissä kävelin pitkän matikan yo-kokeesta ulos, etten enää ikinä - en IKINÄ - tuu tarvimaan jotain ihme logaritmeja, epämääräsiä integraaleja tai vektoreita tasan missään, mutta kuinkas sitten kävikään. Täällä ne tulla tupsahti ilosesti mua vastaan ja vieläpä vieraalla kielellä ja vieraan näkösinä kaavoina. (Tää oli se mun toinen harhaluulo: olin kuvitellu, että matikka sentään on universaali kieli, mutta ei, näköjään kaavojen merkintätapoja on useita. Ja täällä käytetään tapoja, joita ei käytetty Sammon keskuslukion pitkän matikan tunneilla. Tai sitten en vaan sillon kiinnittäny riittävästi huomioo niihin. Hyvin mahdollista.)

Opiskelut ei ainakaan toistaseks oo haitanneet mun vapaa-aikaa. Yhden mielenkiintoisen kulttuurielämyksen sain kokea eilen, kun olin paikallisessa leffateatterissa katsomassa uusimman Bondin, Skyfall. Ensimmäinen kulttuurishokki tuli lippuja ostaessa: meitä kehotettiin tulemaan paikalle viimeistään puoli tuntia ennen leffan alkua, että saisimme paikat salista. "Meillähän on jo liput", me hämmentyneet vaihtarit ihmettelimme. Meille selitettiin ystävällisesti, ettei näissä lipuissa tietenkään ole paikkanumeroita, vaan istumapaikat salissa jaetaan periaatteella "nopeet syö hitaiden istuimet". Niinpä tulimme paikalle hyvissä ajoin ennen leffan alkua, ja onneksi niin, koska viimeiset eivät saaneet edes oikeaa istumapaikkaa yli 300 hlön salista, vaan joutuivat istumaan rappusilla. (Kieltämättä hyvä keino tehdä voittoa: leffateatteri myy näytöksiin enemmän lippuja, kuin mitä salissa on paikkoja. Ottais vaan itseä ainakin vähän päähän maksaa sama hinta ns. seisomapaikasta kuin normaalista istumapaikasta.)

Toinen kulttuurishokki leffassa oli se, että jokaisella saksalaisella oli leffaeväänä mukanaan pari-kolme olutta. Näitä olusia sihauteltiin auki pitkin leffaa, mutta missään vaiheessa ei ollut minkäänlaisia järjestyshäiriöitä. Suomessa alkoholia ei taida saada viedä leffaan? Se ei ole ainakaan koskaan edes juolahtanut mun mieleen. Jos sitä saisi ottaa mukaan, joka leffassa varmasti olisi paikalla joku örvelö, joka yksin kittaisi kokonaisen salkullisen ja alkaisi sitten möykätä ja haastaa riitaa. Siinä hienoinen ero kahden suuren oluenkuluttajamaan välillä.

Kolmanteen kulttuurishokkiin olin sentään osannut etukäteen varautua: leffa oli dubattu. Kaikki täällä Saksassa dubataan, oli sitten kyseessä Simpsonit tai juuri ensi-iltansa saanut Hollywoodin kassamagneetti. Näin vaihtarille dubbaus on kieltämättä hyvä asia, koska se on helppo tapa treenata kuullunymmärtämistä. Mitään muuta hyvää en dubbauksesta keksi sanoa. Onhan se jotenkin tragikoomista, että Daniel Craig rupattelee Shanghaissa roistojen kanssa sujuvalla saksankielellä. Ehkä saksalaiset päätyivätkin dubbaamaan kaiken toipuakseen toisen maailmansodan traumasta: saksasta ei tullut maailmankieli, mutta ainakin saksalaiset voivat aina telkkarin avatessaan kuvitella näin käyneen.