Hitting the books

Nämä patrioottiset Converset kuuluivat Pohjois-Carolinan pitkäaikaiselle kongressiedustaja Mike McIntyrelle, joka on lahjoittanut poliittiseen uraansa liittyvät tavarat UNCW:n kirjaston kokoelmiin. Käytiin kampanjointikurssin yhdellä luennolla tutustumassa näyttelyyn.

Helsingin yliopistossa opiskelen European Studies -maisteriohjelmassa politiikantutkimusta. Täällä UNCW:ssa suoritan pääaineeseeni poliittisen viestinnän moduulin (kurssit ”Introduction to Political Communication” ja ”Campaign Management and Strategies”) ja täydennän sivuainemoduulin vähemmistöpolitiikassa (kurssi ”Women’s Issues in Global Perspective”). Päämotiivini hakea tänne opiskelemaan oli viilata enkuntaitoani, joten yksi kursseistani on ”English as a Second Language”.

Kukin kurssi kestää koko lukukauden ja on laajuudeltaan kolme paikallista creditiä (6-7 opintopistettä Suomessa). Yhteensä noppia tulee siis täältä 24–28. Viikkotunteja kullakin kurssilla on 2x 75 min. Vaihtaritaktisesti kaikki kurssini ovat vain tiistaisin ja torstaisin, mikä mahdollistaa pitkät viikonloppureissut.

Välillä tuntuu siltä, kuin olisin palannut ajassa taaksepäin lukioon. Kurssit ovat tosi mielenkiintoisia, mutta niillä on läsnäolopakko ja joka tunnille annetaan jotain läksyjä (lukuläksyjä tai pieniä kirjoitustehtäviä). Women’s Issues -kurssilla meillä on aina tunnin alussa pieni kirjoitustesti lukuläksystä.

Joskus turhaudun enkunkurssin kotitehtäviin. Läksyinä ihan hauskoja, mutta onko pakko käyttää puolet luennoista tällaisten tehtävien tarkastamiseen? Muistaakseni vastaavia tehtäviä tehtiin jo eskarissa. Muutkin opiskelijat olivat samaa mieltä, mutta minä olin tietty ainoa, joka avasi tästä tunnilla suunsa... ja sai opettajan vihat niskaansa... No, onneksi siellä kurssilla opitaan vähän akateemisempaakin kieltä.

Women’s Issues -kurssilla katsotaan myös paljon lyhyitä videoita, jotka ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta vievät ison osan lyhyistä oppitunneista. Yhdellä kurssilla äänestettiin suljetulla lippuäänestyksellä, halutaanko videot katsoa tunnilla vai pitääkö ne katsoa etukäteen. Ylläri – videoiden katsominen tunnilla voitti. Ajanhukkaa… Vaikkakin oon kyllä outo vaihtari, kun haluaisin saada täältä opinnoista mahdollisimman paljon irti!

Professorit panostavat käytännönläheisyyteen, mikä on tosi tervetullutta vaihtelua Helsingin teoriapainotteisuuteen. Esimerkiksi kampanjointikurssilla meidän pitää osallistua johonkin oikeaan vaalikampanjaan tänä keväänä ja kirjoittaa siitä lyhyt raportti. Ajattelin mennä Hillary Clintonin tiimiin (go Hillary!). Se on varmasti ihan huikea ja myös opettavainen kokemus Suomen politiikkaa ajatellen! Naisasiakurssilla taas meidän pitää tehdä jotakin vapaaehtoistyötä naisten aseman parantamiseksi.

On täällä myös akateemisia tehtäviä. Esimerkiksi poliittisen viestinnän kurssilla keskitytään vaalikampanjoihin median näkökulmasta. Sille kurssille piti kirjoittaa vähintään neljän sivun (+ lähteet) essee jostakin kurssilla käsiteltävästä aiheesta. Valitsin aiheeksi naiset politiikassa. Aihe oli liian mielenkiintoinen, joten esseen pituus lähti vähän lapasesta… Lopputulos oli 10 sivua tekstiä ja kaksi sivua lähteitä.

"Women in politics" -essee valmistui samalla, kun telkkarissa taisteltiin NFL:n konferenssimestaruudesta (Panthers voitti!). Lempikirjani oli "Pearls, Politics, and Power". 

Häkellyttävää kyllä naisten osuus USA:n kongressin jäsenistä on vain 19 % (Suomessa n. 42 %). Lasikatto on siis täällä edelleen kylmää todellisuutta. Enkä yhtään ihmettele miksi, kun analysoi naisehdokkaiden medianäkyvyyttä. Suomessa on kohistu Jutta Urpilaisen verkkosukkahousuista ja Mari Kiviniemen ”kokovartaloministeriydestä”, mutta ne eivät vedä mitään vertoja täkäläiselle seksismille.

Näissä presidentinvaaleissa seksismi ei ole onneksi ainakaan vielä lähtenyt niin lapasesta kuin vuonna 2008, kun suosittu radiotoimittaja kysyi ”haluavatko amerikkalaiset todella nähdä naisen vanhentuvan heidän edessään päivä päivältä neljän vuoden ajan” (60-vuotiaasta Clintonista) ja pumpattavat Sarah Palin -nuket täyttivät kaupat.

Näiden kurssien lisäksi myös gradun kirjoittaminen on edennyt täällä. Mun maisteriohjelma Helsingissä on ihanan joustava, ja sain suorittaa monitieteellisen graduseminaarin videoyhteyden kautta. Kurssilla oli yhdeksän opiskelijaa, joista neljä suoritti sen etänä, kuka mistäkin päin maailmaa. Kansainvälistä porukkaa!

Opiskeluja siis riittää, mutta ne on kuitenkin vain pieni osa tätä kokemusta. Seuraavassa kirjoituksessa lisää siitä, mitä muuta täällä kampuksella voi tehdä!

Mike McIntyren mietelause politiikasta.

Ensivaikutelmia

Muutto kampukselle ja opiskeluiden alkaminen toivat yllättävän paljon kiireitä arkeen, joten blogin päivittäminen on jäänyt vähemmälle. Palaan kuitenkin vielä tammikuun alkuun, jolloin kaikki oli tosi uutta ja ihmeellistä!

Ensimmäisen viikon aikana kiersin Anne-tätini kanssa kauppoja (ah, rakastan shoppailua! Varsinkin kun ALV on 7 %!!!). Lisäksi me käytiin kiinalaisilla valofestareilla (kuvat) ja NHL-lätkämatsissa! Oli muuten Carolina Hurricanesien kotiareenalla huikea tunnelma. Ja tietty paljon kaikkea oheisviihdettä (tanssikamera, ihmiskeilausta yms. oleellista).

Tästä pääsenkin kirjoituksen aiheeseen, eli ensivaikutelmiin USA:sta!

Patriotismi

NHL-matsissa laulettiin tietysti kansallislaulu hurmiossa, käsi sydämellä. Sen lisäksi jollakin pelikatkolla kamera siirtyi yleisöön, jossa oli porukka armeijaväkeä. Mahtipontinen musiikki pauhasi taustalla ja selostaja hehkutti ”maamme suojelijoita ja sankareita, jotka puolustavat meitä pahuudelta”. Yleisö hurrasi ja kyynelehti. Tuli jotenkin tosi amerikkalainen fiilis.

Jouluvalot

Kuva kertoo kaiken tarvittavan...

Drive-in mikä tahansa

Drive-in ATM

Auto on täällä ainoa kulkuväline (siis kuka muka kävelee tai pyöräilee mihinkään, saati että olisi mitään julkista liikennettä). Niin ja autot on täällä TOSI ISOJA. Ja bensa ainakin kolme kertaa halvempaa kuin Suomessa. Ja 16-vuotiaana saatava ajokortti maksaa n. 50 euroa. Ei siis mikään ihme, että kaikelle on oma drive-in-palvelunsa. Löytyy pikaruokapaikkojen lisäksi myös joiltakin kaupoilta, mutta hauskin tähän mennessä on ollut drive-in ottoautomaatti.

Walmart

Kauppa, josta saa ihan mitä tahansa. Tämä on niin kuuluisa ketju, että halusin ottaa julkisivusta kuvan ekalla visiitillä. Kuvia räpsiessäni viereeni tuli setä, joka totesi: ”On täällä kyllä paljon lintuja.” Hämmennyin, mutta päivittelin kohteliaasti samaa takaisin – ja luikin sitten äkkiä takaisin autolle. Tätini nauroi ja totesi, että Walmartissa käy kaikenlaista porukkaa (upea kavalkadi näkyy People of Walmart -blogissa), joille on parasta vain hymyillä ja nyökytellä.

Walmart

Myöhemmin huomasin kuvistani, että parkkipaikan yllä oli tosiaan liidellyt lokkiparvi. Parkkipaikan mies oli todennäköisesti luullut minua ”person of Walmartiksi” – koska kuka hullu nyt kuvaisi lokkeja parkkipaikalla… Saati sitten paikallisen Prisman julkisivua…

Ostin Walmartista mm. kaikki vitamiinit ja ravintolisät. Tableteille on vaihtoehtoja: monivitamiinikapselit korvasin vitamiinihedelmäkarkeilla. On muuten tosi pahanmakuisia ja sokerisia, mutta kun ne näytti niin kivoilta!

Kosmetiikkaosastolla melkein kaikki kasvohoitotuotteet olivat akneiholle. En tiedä, mitä lääkemömmöjä niissä tuubeissa oli (vai onko se vain mainoslause), mutta alkuhämmästyksen jälkeen alan jo ymmärtää syyn. Suomeen verrattuna tosi monella täällä näyttää todella olevan tai olleen akne (tai muuten vain tosi huono iho). Kun katsoo tätä joka puolella tulvivaa roskaruoan määrää, en enää ihmettele miksi.

Kassalla myyjä pakkaa kaikki ostokset hedelmäpusseja vastaaviin säkkeihin. Koska ne ovat tosi ohuita ja pieniä, joten niihin mahtuu maksimissaan pari tuotetta. Luontoa ei armahdeta…

Telkkari

Mainosten maailma on julma. Niissä haukutaan suoraan kilpailevia firmoja ja tuotteita tai vastapuolen poliittisia ehdokkaita (politiikasta kirjoitan vielä paljon lisää!). Niissä myös vedotaan suoraan tunteisiin: esimerkiksi yhdessä mainossarjassa kehotetaan vanhempia puhumaan lapsilleen alkoholinkäytöstä, ennen kuin lapsi joutuu vankilaan tai kuolee (nämä siis ovat mainoksen mukaan ainoat vaihtoehdot).

Myös sensuuria harrastetaan. Katselin esimerkiksi suoraa (eli pari sekuntia viivästettyä) lähetystä People’s Choice Awardseista, jonka juontajien rivoimmat lausahdukset ja vitsit vaimennettiin surutta. Kesken lähetyksen lavalle hyökkäsi joku hörhö mainostamaan omaa tuotettaan. Sensuurikopissa oltiin nopeita, ja parin sekunnin hämmennyksen jälkeen lähetys hyppäsikin ajassa taaksepäin hetkeen ennen häiriköintiä – ja jatkui smoothisti samasta kohdasta uudestaan niin, että häirikkö oli leikattu pois.

Huh, eipä muuta tällä kertaa! Seuraavassa postauksessa lisää opiskeluista ja UNCW:n kampuksesta!

Loppukevennyksenä taiturimainen jääkiekkovideo Patrick Kanelta. Seuraavalla videolla Kanen joukkuekaveri Brandon Bollig yrittää samaa perässä… Voin niin kuvitella itseni tuohon jälkimmäiseen videoon… :D

Seikkailu alkaa: Washington DC – Apex, NC

Ostin menolennon jo elokuussa, koska arvelin lippujen olevan aika kalliita tässä välipäivien kieppeillä. Oikeassa olin – yhdensuuntaisten lentojen hinnat Pohjois-Carolinan pääkaupunkiin Raleigh’n (jonka lähellä tätini asuu) lähtivät 1000 eurosta. Hetken jo kylmäsi, mutta onneksi tätini lupasi tulla hakemaan minut kauempaakin, joten päätin ostaa lennon Washington DC:hin.

Lennettiin kohti aurinkoa!

Lopulta sopiva lippu löytyi Momondon avulla Icelandairilta. Lähtö Helsingistä olisi klo 14.20, kolmen ja puolen tunnin lento Reykjavikiin, jossa tunnin vaihtoaika ja josta kuuden ja puolen tunnin lento Washingtoniin (perillä paikallista aikaa klo 18.30). Hinnaksi tuli siedettävä 380 euroa, johon kaiken lisäksi sisältyi kaksi ruumalaukkua à 23 kg + normaalit käsimatkatavarat.

Lento lähti Helsingistä myöhässä, ja hetken jo ehdin jännittää itseni ja erityisesti matkalaukkujeni ehtimistä seuraavalle lennolle. Kaikki meni kuitenkin ihan nappiin! Samoin tulliselvitykset Washingtonissa – matkalaukullinen ruisleipää, ruissipsejä, xylitol-purkkaa, lakua, salmiakkia ja erilaisia suklaita meni sukkana läpi.

Pientä hämmennystä tosin aiheutti, kun yksi tullisetä tivasi, olenko varma, ettei matkalaukussani ole salamatkustajana trollipeikkoja (piti varmistaa pariin kertaan, että olin kuullut ja ymmärtänyt oikein!). Tätini kertoi, että yksi suomalainen (joka sattumalta asuu nykyään Wilmingtonissa) oli aikoinaan tehnyt trolleista suositun TV-ohjelman täällä rapakon tällä puolen. Ei löytynyt värikkäitä salamatkustajia tällä kertaa. :)

Tiffany odotti lentokentällä hienon vastaanottokyltin kanssa!

Koska Raleigh’sta on viiden tunnin ajomatka Washingtoniin, sain onneksi ensimmäiseksi yöksi majapaikan UNCW:n valitseman amerikkalaisen mentorini Tiffanyn perheen luota Washingtonin läheltä Marylandista. Tiffany oli isänsä kanssa minua vastassa kentällä, ja teimme kotimatkalla pienen nähtävyyskierroksen Washingtonin keskusta kautta. Minulla oli pitkän matkustuksen jälkeen ihan epätodellinen olo, kun usvan keskellä häämöttivät niin Valkoinen talo kuin leffoista tutut monumentit ja muistomerkit.

Tiffanyn perhe asui keskellä metsää maaseudulla, jonne he olivat muuttaneet Washingtonin liepeiltä lähiöstä reilu kymmenen vuotta sitten. Minua vähän kylmäsi, kun he kertoivat aivan arkipäiväisen toteavasti syyn muuttoonsa: vanhassa naapurustossa oli alkanut olla yhä enemmän huumejengitappeluita, murhia ja muuta rikollisuutta. Washingtonissa ja Marylandin joissakin osissa tämä on ilmeisesti todella yleistä.

Tiffanyn koti oli valtava, ”tyypillinen” amerikkalainen omakotitalo uima-altaineen – pihalla seisoi neljä autoa, kuistin vieressä liehui USA:n lippu ja sisällä seiniä koristivat raamatulliset mietelauseet. Minua odotti vieraanvarainen perhe, koira ja kissa sekä ennen kaikkea yli vyötärönkorkuinen upottava jenkkisänky. Pääsin nukkumaan paikallista aikaa n. klo 22 ja nukuin aika sikeästi aamukuuteen asti. Sen jälkeen jetlag olikin jo melkein selätetty, mitä nyt parina seuraavana iltana alkoi väsyttää vähän tavallista aiemmin.

Anne-täti ja Heila kotitalonsa edessä

Uudenvuoden aattona tätini Anne sitten haki minut Tiffanyn luota. Oli hauska nähdä matkan varrella jo kolme osavaltiota (Maryland, Virginia ja North Carolina), Trumpin vaalimainoksia ja amisheja! En jaksanut lähteä illalla viettämään uutta vuotta mihinkään, vaan söimme hyvin Anne-tädin ja Brian-sedän sekä suloisen saksanpaimenkoirapentu Heilan kanssa ja seurasimme telkkarista suoraa uudenvuodenlähetystä Times Squarelta. Jet lag vei voiton jo klo 23 paikallista aikaa, mutta onneksi ehdin nähdä lähetyksessä parin tasatuntijuhlinnan eri puolilta maailmaa.

Anne ja Brian asuvat Raleigh’n lähellä pikkukaupungissa nimeltä Apex, joka valittiin viime vuonna USA:n parhaaksi pikkukaupungiksi. Annen ja Brianin naapurusto on ihan kuin Täydellisten naisten Wisteria Lane kauniine omakotitaloineen – todella rauhallinen ja idyllinen paikka! Tässä muutamia kuvia sieltä.

Heila-hauvan kanssa käytiin pari kertaa juoksulenkillä – onnistuttiin väsyttämään toinen toisemme! Parasta oli se, ettei yhtään tarvinnut jännittää turvallisuuden puolesta. Saksanpaimenkoiran kanssa sai lenkkeillä ihan rauhassa, vaikka tosi paikan tullen kyseinen ihmisrakas pentukoira olisikin todennäköisesti korkeintaan nuollut ihan innoissaan mahdollista stalkkeria.

Lenkkeilijätytöt ennen ja jälkeen lenkin

Huh, tulipas taas pitkä teksti! Seuraavassa postauksessa kerron ensimmäisen viikon jenkkikokemuksia – shoppailimme tätini kanssa uuden vuoden alennusmyynneistä kaikkea tarpeellista ja viikon huipennuksena kävimme NHL-pelissä (Carolina Hurricanes vs Nashville Predators)!

Lähtö Atlantin toiselle puolen

Blogi herää taas henkiin uuden vaihto-opiskelureissun myötä! Lukuvuosi 2012–13 vierähti eteläisessä Saksassa, Tübingenin yliopistossa. Nyt on vuorossa kevätlukukausi 2016 USA:n itärannikolla, University of North Carolina Wilmingtonissa (UNCW).

Toista kertaa vaihtoon lähtö oli unelmien täyttymys – nautin Saksan-vuodesta niin paljon, että halusin kokea saman vielä uudestaan. Viime kerralla halusin ehdottomasti Saksaan, mutta tällä kertaa paikan suhteen kriteerinä oli englanninkielinen maa Euroopan ulkopuolella. Tiesin USA:n paikkojen olevan Helsingin yliopistossa tosi haluttuja ja kiven alla, mutta panostin paljon hakemukseen (perehdyin eri yliopistoihin ja kirjoitin motivaatiokirjeen ajatuksella).

Vaihdon järjestää ISEP-verkosto, jossa on mukana tuhansia yliopistoja eri puolilta maailmaa. Hakuvaiheessa valinnanvaikeutta helpotti se, että tätini asuu Pohjois-Carolinassa amerikkalaisen miehensä kanssa. Kyselin heiltä suosituksia ja hain sen perusteella neljään pohjoiscarolinalaiseen yliopistoon. Ja sieltähän se paikka lopulta napsahti – UNCW:sta!

Vielä en tiedä Wilmingtonista juuri mitään… Paitsi että siellä on alle 115 000 asukasta, kaunis vanha kaupunki ja upeat hiekkarannat. Ja siellä on ilmeisesti kuvattu tv-sarjat Dawson’s Creek ja One Tree Hill (kumpaakaan ei ole tullut katsottua).

Loppusyksy meni kaikenlaisen byrokratian ja muiden järjestelyiden parissa (viisumi, lentoliput, varallisuustodistus, rokotustodistus, lääketodistus, uusi passi, asunnonhaku, ulkomaan opintotuki, opintolaina, osoitteenmuutos, vaihtoonlähtömaksu, vakuutus, stipendin haku yliopistolta, palkattoman opintovapaan hakeminen töistä… muutaman jutun mainitakseni).

Onneksi sekä Helsingin yliopiston että erityisesti Wilmingtonin yliopiston kansainväliset koordinaattorit olivat tosi avuliaita. UNCW:n koordinaattorit lähettelivät sähköposteja, tekivät checklistin perusteellisilla ohjeilla ja perustivat meille UNCW:n vaihtareille oman facebook-ryhmän, jossa tiedotettiin kaikesta mahdollisesta ja vastattiin parin minuutin sisällä mihin tahansa kysymyksiin, jos jotain oli jäänyt meille epäselväksi. Mulla oli koko ajan valtavan tervetullut olo, mikä vähensi stressiä huomattavasti!

Kiireisen syksyn takia en ehtinyt ajatella lähtöä juurikaan – hoidin vain konemaisesti lähtövalmisteluita töiden, opiskeluiden, politiikan, oman kodin ostamisen, muuton ja hääjärjestelyiden ohessa. Pää prosessoi asian vasta kun aloin pakata (tietysti vasta päivää ennen lähtöä).

Jännitys ja haikeus siinä iski. Jännitys odottavasta seikkailusta ja haikeus siitä, että Suomeen jäi uusi koti ja ennen kaikkea rakas kihlattuni Niklas. Lähtöpäivä olikin sopivasti meidän kihlauksen vuosipäivä. Onneksi lento oli vasta iltapäivällä, niin ehdittiin sitä hetki juhlistaa yhdessä!

Seuraavassa postauksessa kerron ensimmäisen viikon kokemuksia USA:sta (mun eka kerta tällä mantereella!). Stay tuned!

Paluumuuttaja

Huomenna starttaa mun viimeinen vaihtoviikko! Vähän vajaa vuosi on tullut siihen mennessä saksailtua; viime vuoden elokuun alussa tänne Tübingeniin nimittäin kirjauduin asukkaaksi. Jälkikäteen on helppo sanoa, että oli ehdottomasti paras valinta olla täällä kokonainen lukuvuosi. Helmikuun alussa, talvilukukauden loputtua, oli nimittäin sellainen olo, että tässä ollaan vasta pääsemässä vauhtiin. Nyt taas alkaa jo pikkuhiljaa olla germaanikiintiö tältä osaa täynnä, ja odotan ihan innolla suomeutumistani.

Edessä on kuitenkin varmasti yhtä iso kulttuurishokki kuin vuosi sitten tuli koettua. Jotenkin mulla on nimittäin sellainen alitajuinen käsitys, että mä oon ollut tän vuoden ikään kuin Narniassa: Lufthansan koneeseen noustuani ihmiset ja koko elämä Suomessa jähmettyivät paikalleen ja jatkavat eteenpäin täsmälleen samasta pisteestä vasta silloin, kun palaan takaisin.

Muhun on myös varmaan tarttunut ulkosuomalaisen syndrooma: aika ja etäisyys ovat sinivalkoistaneet muistot. Ennen tänne vaihtoonlähtöäni olin enemmän kuin leipiintynyt Suomen ilmastoon, ihmisten mentaliteettiin, kalliisiin hintoihin ja turruttavaan yleiseen tylsyyteen vain muutaman esimerkin mainitakseni. Pikkuhiljaa tämän kuluneen vuoden aikana musta on kuitenkin kuoriutunut Suomen brändiä edistävä sinivalkoisiin vaatteisiin pukeutuva (pinkin lisäksi oon nyt löytänyt vaatevarastooni dominoiviksi väreiksi tämän isänmaallisen kombinaation) Elovena-tyttö, joka itsenäisyyspäivänä virittelee Linnan juhlien kisastudion läppärilleen sinivalkoisine kynttilöineen ja itseleivottuine korvapuusteineen. Parin muun suomalaisvaihtarin kanssa sorruin kerran jopa osallistumaan naapurikylän Suomi-iltaan, jossa luettiin ääneen Kalevalaa ja tanssittiin suomalaista tangoa saksansuomalaisista koostuvan bändin "Vaaralliset huulet" tahdittamana. Meitä vaihtareita lukuunottamatta tilaisuuden keski-ikä lähenteli molemmat maailmansodat kokeneiden yksilöiden ikäluokkaa...

Jäätävistä, ikuisuuden kestävistä talvista ja kaamoksesta on tullut yhtä eksoottinen vientivaltti kuin kesän yöttömistä öistä. Olen hehkuttanut puhdasta luontoa, metsiä kaupunkien keskellä, joka mäennyppylän takaa pilkottavia järviä, opiskelijakämpistäkin löytyviä saunoja, talven valkoisia hankia ja murtomaahiihtoa. Suomalaista hyvinvointivaltiomallia, joka takaa huonompiosaisillekin edes jonkinlaisen elintason, ja erityisesti opintotukijärjestelmää, jossa valtio maksaa jokaiselle opiskelijalle rahaa (jota ei tarvitse myöhemmin palauttaa takaisin) vain siitä hyvästä, että tämä opiskelee. Turvallista ja maailman vähiten korruptoitunutta yhteiskuntaa. Yliopistojärjestelmää, josta ei lennä kokonaan ulos heti epäonnistuttua parissa tentissä, vaan jossa tentit saa uusia jopa kuukausittain. Kyynel silmäkulmassa olen istunut paikallisessa opiskelijaruokalassa ja kertonut kaukaisesta kotimaastani, jossa juomat sekä rajaton salaatti- ja leipäbuffet kuuluvat ruokailun hintaan ja jossa tarjottu ruoka on edes teoriassa terveellistä ja monipuolista. Paratiisi-Suomeen riittäisi nyt tulijoita ympäri Eurooppaa ja maailmaa.

Täällä Saksan-päässä ei ole oikeastaan enää mitään hauskaa odotettavissa: tenttejä ja niihin lukemista, pakkausta, hyvästien jättämistä ja byrokratiaa. Pitää uloskirjautua eri virastoista, tulostella ja täytellä Erasmus-papereita, hakea leima sieltä ja allekirjoitus täältä. Saksassa esiintyy muuten vielä monia, ainakin Suomeen verrattuna, vanhanaikaisia ilmiöitä, joita ilokseni päätin listailla:

1. Yliopistokurssitodistukset
Näin Saksassa: Jokaiselta suoritetulta yliopistokurssilta saa erikseen paperisen lippulapputodistuksen, jossa lukee kurssin nimi ja arvosana. Kurssitodistuksen saamiselle ei ole minkäänlaista virallista aikarajaa. (Esim. vieläkin odotan todistusta helmikuun alussa loppuun suorittamaltani kurssilta. Proffan vastaanotolla oon käynyt kaksi kertaa ja sähköposteja laittanut useampia, mutta "parin viikon sisällä se on valmis" -lupauksen lunastamista odotellessa...) Todistukset täytyy hakea erikseen milloin mistäkin päin kampusta. Nyt lukuvuoden lopussa mun täytyy haalia kaikki A4:set jotenkin kasaan ja viedä ne kv-koordinaattorille, joka kokoaa niistä opintosuoritusotteen.
Näin Suomessa: Jokaisella opiskelijalla on netissä Weboodi-tili, jossa näkyy ajantasainen opintosuoritusrekisteri arvosanoineen. Proffat laittavat arvosanat Weboodiin viimeistään kuukausi tentin jälkeen, mistä tulee automaattinen ilmoitus sähköpostiin.

2. Reseptit
Näin Saksassa: Lääkäri kirjoittaa reseptin osittain käsin värikkäälle pikkulapulle, mutta ei laita siihen esim. lääkkeen ottamisohjeita. Apteekki heittää lapun roskiin heti annettuaan lääkkeen asiakkaalle. Jälkikäteen apteekista ei siis osata sanoa, mitä lääkettä kukin on ostanut ja kuinka paljon.
Näin Suomessa: E-reseptillä mistä tahansa apteekista pystyy saamaan määrätyn lääkkeen pelkkää Kela-korttia näyttämällä. Jokainen pystyy verkkopankkitunnuksillaan itse katsomaan netistä sekä nykyisen reseptitilanteensa että kaikkien e-reseptiensä historian.

3. Ostotilanne
Näin Saksassa: Monissa paikoissa, jopa ravintoloissa, käy vain käteinen. Ainakaan kansainvälisillä korteilla on turha kuvitella maksavansa.
Näin Suomessa: Jopa torimyyjillä alkaa nykyään olla kaikki mahdolliset kortit hyväksyvät maksupäätteet käytössä.

4. Leffassa käynti
Näin Saksassa: Leffalippu ostetaan paikanpäältä, ja teatteriin täytyy tulla vähintään puoli tuntia ennen leffan alkua jonottamaan sisäänpääsyä, koska liput eivät ole paikkalippuja.
Näin Suomessa: Jokainen pystyy netissä näkemään virtuaalisen kuvan paikkatilanteesta leffasalista ja varaamaan/ostamaan haluamansa paikat kotoa käsin.

5. Televiestintä
Näin Saksassa: Jokaisella on vielä kotonaan käytössä lankapuhelin. Jopa opiskelijat soittelevat toisilleen lankapuhelimiin.
Näin Suomessa: Harvassa ovat ne yksityisihmiset, joilta lankapuhelinliittymä vielä löytyy. 85-vuotias mummonikin siirtyi jo vuosia sitten pelkän kännykän käyttäjäksi. Jo tarhaikäiset vertailevat älypuhelimiaan. Yhä useammilla on enemmän kuin yksi kännykkä.

Paluuta tulevaisuuteen odotellessa...

Aktivoiduin muuten jokin aika sitten aiemmin vieroksumani Twitterin käyttäjäksi. Ensimmäiset pari viikkoa ovat menneet lähinnä muiden twiittejä ihmetellessä, mutta tänään uskaltauduin lopulta murtamaan jään omalta osaltani. Vielä Twitterin pääfunktio pysyy itsellä kuitenkin lähinnä kätevänä uutiskanavana.