Luostarin kirous

Sainpa saksalaisen nimen. Sara on onneksi melkoisen internationaali ja simppeli kirjoittaa maassa kuin maassa, mutta "Huhtanen" ei oikein suju Suomen ulkopuolella. Kun sanon "Huhtanen" suomalaisittain, saksalaisella logiikalla se kirjoitetaan "Hochdannen". Mikäs siinä, nyt mulla on saksalainen alter ego.

Olipa kerran kaunis elokuinen viikonloppuaamu, lämmin ja aurinkoinen sää, joka oli kerrassaan täydellinen retkelle naapurikylä Bebenhausenissa sijaitsevaan ikivanhaan luostariin. Kävelin kesäkurssiryhmän mukana luostariin muutaman kilometrin matkan kansallispuistoalueen läpi, mutta matkan aikana oloni alkoi huonontua. Kun opas oli aloittamassa luostarin esittelykierrosta, mua yhtäkkiä alkoi huimata ja heikottaa niin pahasti, etten enää pystynyt edes seisomaan. +25 asteen lämmöstä huolimatta palelin kuin olisin ollut pakastimessa. Yksi ryhmänjohtajista ajoi minut autollaan takaisin kotiin Tübingeniin ja käski mitata kuumeen. Olin pari tuntia aiemmin ottanut vahvan tulehduskipulääkkeen kovaan pää- ja niskasärkyyn, mutta silti kuumemittari pompsahti kauniisiin yli 39 asteen lukemiin.

Olipa kerran kaunis lokakuinen viikonloppuaamu, ei enää niin lämmin mutta kuitenkin aurinkoinen sää, joka oli kerrassaan täydellinen retkelle naapurikylä Bebenhausenissa sijaitsevaan ikivanhaan luostariin. Pari kuukautta aiemmin olin joutunut keskeyttämään retken ennen sen varsinaista huipennusta, luostarin esittelyä, joten olin nyt päättänyt mennä katsastamaan paikan vaihtariryhmän mukana. Luostari otti kuitenkin musta niskalenkin jo ennen kuin retki oli edes ehtinyt käynnistyä: herätessäni päässä jyskytti raskaasti, nenä oli yön aikana tukkiutunut ja kurkku helotti ärtyneen punaisena. Päätin suosilla jäädä aamupäiväksi sänkyyn latailemaan akkuja, eli luostarissakäynti jäi jälleen kerran väliin. Mahdankohan koko tän vaihtovuoteni aikana koskaan selvitä sinne luostariin asti, ennen kuin jonkinasteinen pöpö pysäyttää mut?

Sunnuntaina olin jo toipunut pikaflunssastani, joten lähdin riemumielin vaihtariretkelle toisessa lähikaupungissa sijaitsevaan Hohenzollernin satulinnaan (junalla Hechingeniin, josta bussilla linnaan). Linna oli mahtipontisen komea, mutta sijaitsi todennäköisesti Saksan tuulisimman kukkulan päällä. Paluumatka ei mennyt ihan tuubiin:  bussia olisi joutunut odottamaan yli tunnin, joten koko 150 hengen ryhmä vaihtareita päätti kylmänkohmeesta selvitäkseen kävellä parin saksalaisen retkenjärjestäjän johdolla "muutaman kilometrin matkan" juna-asemalle. Lopulta tämä kipaisu kesti yli puolitoista tuntia, eikä edes mitään kovin hidasta kävelyvauhtia (tosin emme välttämättä kaikki löytäneet aivan optimaalisinta reittiä). Saksalaiset olivat ainoita, jotka tunsivat tien, ja lähtivät jok'ikinen harppomaan konkkaronkan etunenässä kilpakävelijän askelin. Itse kuuluin jälkijoukkoon, joka lähinnä keskittyi napsimaan siluettikuvia ylhäällä häämöttäneestä linnasta ja spekuloimaan Venäjän poliittisesta tilanteesta.

Schloss Hohenzollern

Yhtäkkiä huomasimme riemuksemme, että tulla tupsahdimme x-risteykseen, eikä edellä kävelleiden selkiä enää näkynyt mailla eikä halmeilla. Arvoimme mututuntumalla jonkin tienhaaran, jota pitkin jatkoimme matkaamme, ja kyselimme kohtapuoliin vastaantulleilta paikallisilta ohjeita rautatieasemalle. Näin jatkoimme yhä kiihtyvällä vauhdilla, kunnes lopulta aikaa junan lähtöön oli enää 9 minuuttia. Jälkijoukkomme oli harventunut entisestään: n. 70 hengestä meitä oli tämän porukan kärjessä enää 6, eikä takanatulijoista ollut näköhavaintoa. Varmistimme vielä vastaantulijalta olevamme oikealla reitillä, jolloin saimme kuulla, että rautatieasema kyllä oli menosuunnassamme, mutta vielä 15 minuutin kävelymatkan päässä. Pikamarssimme vaihtui samantien spurtiksi, jolloin jo ennestään vauhdistamme tippuneet pompelipossut jäivät vielä kauemmas taakse.

Meidän kuuden hengen maileriryhmämme ehti junaan puoli minuuttia ennen sen lähtöä, joten takana tulleilla ei ollut toivonkipinääkään. Saksalaiset matkanjärjestäjät istuskelivat jo hyväntuulisina junassa, eivätkä edes pahoitelleet, etteivät olleet jääneet odottamaan ja opastamaan hitaampia. Todennäköisesti vielä tällä kirjoitushetkelläkin jossain päin Hechingeniä, Mössingeniä tai Wessingeniä hortoilee lauma kielitaidottomia japanilaisia ja brasilialaisia vaihtareita. Evoluutio jyllää tilanteessa kuin tilanteessa.

Loppuun Saksan listaykkönen: ihana fiilistelybiisi, jonka tunnelmaan pääsee, vaikkei sanoja ymmärtäisikään: Lila Wolken.

Maisema Hohenzollernin linnakukkulalta: ei oo lilanvärisiä pilviä, mutta sateenkaari löytyy. :)

Seikkailu alkaa!

Postikorttinäkymä, +35 °C, superherkullinen 2€:n jätskiannos! (08/2012)

Vihdoinkin se on käynnissä! Nimittäin mun eka viikko Erasmus-vuodesta eteläisessä Saksassa, keskiaikaisen idyllisessä Tübingenissä! Vaikkei Tübingenissä asukkaita aivan suuren maailman malliin olekaan (n. 90 000), riittää mukulakivikaduilla vilinää kellon ympäri. Kaupungilla talsiessa joutuu välillä aivan hämilleen, koska joka puolella vastaan tuntuu tulevan vain nuoria ihmisiä. Tämä johtuu siitä, että yli kolmasosa kaupunkilaisista on opiskelijoita, mikä tekee 1100-luvulla perustetusta Tübingenistä Saksan "nuorimman" kaupungin. 1400-luvulla perustetun, yhden Euroopan vanhimmista, yliopiston (Eberhard-Karls Universität Tübingen) merkitys korostuu siinä, että kaupungin epävirallinen slogan on: "Tübingen HAT keine Universität, Tübingen IST eine Universität." (Tübingenissä ei ole yliopistoa, Tübingen on yliopisto.)

Kuten kaikissa opiskelijakaupungeissa, myös Tübingenissä on pulaa asunnoista. Siksi mulla kävi melkoinen munkki, kun löysin itselleni jo keväällä asunnon täältä WG-Gesucht-nettisivulta. Mun lukaali on kaiken lisäksi ehdoton kultakimpale: kolmen hengen yksityinen kimppakämppä (WG) sokkeloisella kujalla aivan vanhankaupungin eli keskustan sydämessä. Yliopistolle kävelee 7 minuuttia, ruokakauppaan alle 2 minuuttia, rautatieasemalle 10 minuuttia ja kaikki keskustan menomestat ovat kulman takana. Lisäksi naapurissani pönöttää keskiaikainen linna, mikä jaksaa aamusta toiseen sykähdyttää. Talon vieressä virtaa turistikohde: kaupungin halkova Ammer-Kanal (reilu metrinen kanaali), jota ammoisina aikoina käytettiin vessatuotosten poishuuhteluun. Kaupunkikierroksilla olevat turistit seisoskelee usein mun kotioven edessä kuvaamassa tätä nähtävyyttä.

Näkymä kotiin: tuolla kukkien takana mä asun!

Mun muutamanpäiväntakainen saapuminen tänne opiskelijaparatiisiin ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Lähtökohtana oli se, että olin jo asustellut Tübingenissä kämpässäni elokuun ajan, kun kävin täällä kesäyliopistokurssin. Viimeisenä Suomen iltanani huomasin kesken pakkausoperaation, etten löydä mun Tübingenin kotiavainta mistään. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi:
1. Olin hukannut avaimen syyskuun aikana johonkin päin Suomea.
2. Olin unohtanut avaimen Tübingeniin huoneeseeni elokuun lopussa sieltä poislähtiessäni.
Facebookkasin tilanteen Tübingenissä oleville kämppiksilleni, jotta nämä tietäisivät olla paikalla avaamassa minulle oven, ja toivoin hartaasti vaihtoehdon 2 olevan totuudenmukainen.

Dilemma alkoi syventyä, kun klo 18 Stuttgartiin laskeuduttuani löysin kännykästäni lukuisia hätääntyneitä viestejä: kumpikaan kämppiksistäni ei ollut paikalla Tübingenissä. Toinen oli matkalla lomalta Kanadasta Saksaan, ja toinen oli juuri edellispäivänä lähtenyt ex tempore -reissulle Müncheniin. Olin siis saapunut neljän painavan kassin kanssa (onneksi SAS suhtautui joustavasti käsimatkatavaroiden lukumäärään) vieraaseen maahan vailla mahdollisuutta päästä sisään kotiini.

Onneksi toisessa kämppiksessäni on McGyverin piirteitä ja hän kehitti suunnitelman: Hän etsi Mitfahrgelegenheit-sivustolta (kimppakyytejä kaupunkien välillä etsitään ja tarjotaan, erittäin halpa ja suosittu tapa matkustaa Saksassa) jonkun random-tyypin, joka oli aikeissa ajaa illan aikana Münchenistä Tübingeniin, otti tähän yhteyttä ja antoi kotiavaimensa tämän kuljetettavaksi. Tübingenissä yhteyshenkilönä oli kämppiksen kaveri, jonka oli määrä noutaa avain kuskin kanssa sovitusta paikasta tämän saavuttua perille. Tämän kaverin piti toimittaa mulle avain klo 21 mennessä.

Soittelin pari kertaa kämppikseni ja tämän kaverin kanssa, sovin tapaamisajan ja -paikan, otin yhteyttä elokuussa tapaamaani paikalliseen kaverinkaveriin ja sain tämän lähtemään kanssani illalliselle. Söin herkullisen käsespätzle-aterian linnan juurella Schlosscafessa, josta siirryin jäljellä olevaksi odotusajaksi hengailemaan kämppikseni kaverin ja tämän kämppäkavereiden kanssa paikalliseen opiskelijakuppilaan.

Jännitys lisääntyi, kun kämppikseni soitti, ettei hänen ensin löytämänsä mitfahrgelegenheit-kuskinsa ollutkaan lähdössä Münchenistä ennen seuraavaa viikonloppua. Kämppis oli luojan kiitos löytänyt toisen tyypin, joka kuitenkin olisi Tübingenissä perillä vasta klo 23. Saksalainen seurani oli onneksi tosi leppoisaa ja hauskaa, joten parin tunnin lisäodottelu ei tuntunut mahdottomalta. Vähän silti painoi takana ollut yhteensä 9-tuntinen matkustus Espoosta Tübingeniin ja tunnin paikallista aikaa edellä ollut elimistön kello.

Avainkuski oli luvannut soittaa meille ohittaessaan Stuttgartin lentokentän, josta kestäisi parikymmentä minuuttia, eli arviolta klo 22.40. Jännityskliimaksi alkoi lähestyä, kun soittoa ei edelleenkään ollut kuulunut kellon ollessa jo 23.40, eikä kuski myöskään vastannut soittoyrityksiimme. Olin jo saanut tarjouksia niin sohvalla nukkumisesta kuin asuntooni murtautumisestakin, kun Moritz-niminen heppu lopulta kilautti hilpeänä olevansa perillä Tübingenissä ja tiedusteli, mihin hän toisi avaimen. Murtautumisesta hekumoineet pojat olivat hieman pettyneitä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Oma avaimeni ei kuitenkaan ollut myöskään täällä huoneessani. Pieni paniikki ehti jo hetken kalvaa mieltäni, mutta onneksi avainnippu paikallistettiin seuraavana päivänä kotikotoani Nokialta ja äiti pisti sen tulemaan pikapostissa Saksaan.

Tämä kaikki jo ensimmäisenä vaihtaripäivänäni; mitähän kaikkea seuraavien 300 päivän aikana vielä ehtiikään tapahtua... Pysykää kanavalla. :)

Maisemat Neckar-joelle. (08/2012)

Tekninen tuki

Ei vieläkään Facebookia mun käytössä. Muistan vielä etäisesti, kuinka tuskainen olin joulukuun alkupuolella, kun olin joutunut olemaan - herregud - kokonaiset KAKSI päivää ilman Facebookia! Sen jälkeen kuluneiden viiden ja puolen viikon aikana olen käynyt läpi tuskaisen (ero)prosessin vaihe vaiheelta:
Hämmästys -> raivo -> turhautuminen -> epäusko -> raivo -> turhautuminen -> apatia.

Luovuttamiseen ja hyväksymiseen asti en sentään ole vielä päätynyt, vaan Fb:n asiakasystävällinen ylläpito saa minulta viikoittain viestin pari. Vastausta heiltä ei ole saapunut joulukuun 22. päivän jälkeen. Voisiko maksamaton asiakaskin valittaa saamastaan palvelusta jonnekin Kuluttajansuojalautakuntaan?

Sitten pieni uutisenpoikanen.
Juhlistin vuodenvaihdetta päättämällä ottaa askeleen lähemmäs pääkaupunkilaisuutta: pukeudun ens kaudella Pyrinnön puna-valkoisten sijaan HS:n sini-viher-valkoisiin. Mun elämä on nykyään niin keskittynyt Helsinkiin, että vaihto oli luonteva päätös. Vanhoihin meriitteihini viitaten: tuskin tämä vaihto ketään hetkauttaa mihinkään suuntaan. Mutta onpa kiva, kun on pitkästä aikaa paljon treenejä ihan lenkkimatkan päässä!

Seuraavan uutisen lukiessaan taas moni kyllä saattaa vetää aamusumpit väärään kurkkuun, nimittäin:
Musta tulee SSL:ään uusi tekninen tuki. Jos jollakulla ilmenee ongelmia ihanaisen IRMA-järjestelmän käyttämisessä, blondi alias Irma-täti rientää apuun sähköpostin välityksellä. Monikaan tuttuni ei välttämättä olisi uskonut mulla olevan taipumusta ATK-alalle, mutta mutta... Urakehitys vie joskus yllättävään suuntaan!

Lopuksi on vielä pakko ottaa kantaa HSL:n uuteen Matkarauhaa-kampanjaan. Vuodenvaihteessa käynnistyneen kampanjan tavoitteena on vähentää häiriköintiä julkisissa kulkuneuvoissa ja tehdä siten matkustamisesta kaikille turvallisempaa ja miellyttävämpää.

Paradoksaalisesti kuitenkin joka päivä on saanut lukea lehdistä uutisia:
"Kehitysvammainen poika pamputettiin henkihieveriin metrossa"
"Mies tönäistiin lähijunan alle Kannelmäessä"
"Teinityttö raiskattiin bussissa"
"Bussikuskilta varastettiin raharenki"
jne.

Omakohtaisestikin olen saanut viimeisen parin viikon aikana todistaa mm. seuraavanlaisia tapauksia:
-Känniläinen huutelee uhkauksia lähijunassa ja uhkaa käydä käsiksi.
-Jehovantodistaja paasaa maailmanlopusta suureen ääneen koko bussimatkan keskustasta Pasilaan.
-Nahkapää haukkuu suureen ääneen lähijunassa vastapäätään istuvaa maahanmuuttajaa ja uhkaa vetää tätä turpaan heti junan pysähtyessä, rähisee uhkaavasti myös muille vaunun matkustajille ja iskee nyrkkiä kämmeneensä.
-Pultsarijengi valtaa sporan takaosan, huutelee muille matkustajille, laulaa ja riitelee kovaäänisesti, aloittaa tappelun. Kuski saa vaivoin poistettua miehet.

Että siinä matkarauhaa kerrakseen.

Vielä liikenneteemaan liittyvä blondeilu:

My Blondest Moments

Krämertskogin veljekset olivat heittämässä blondia tämän kämpälle. Blondi yritti heikosta suuntavaistostaan ja puutteellisesta paikallistuntemuksestaan huolimatta parhaansa mukaan opastaa autoa oikeaan suuntaan.
Blondi: - Siitä liikenneympyrän näkösestä jutusta pitää sitten kai jatkaa vasemmalle etuviistoon.
Veljekset: - "Liikenneympyrän näkönen juttu"... Ilmankos, koska se ON liikenneympyrä...

Facebook-panna

First World Problem:

Pienen ihmisen kamalimmista kamalin mahdollinen kohtalo on iskenyt mun osalle: Facebook on sulkenut porttinsa multa!

Jo yli kaksi viikkoa kestäneestä fb-hiljaisuudestani voin sanoa seuraavaa: Se ei ole vapaaehtoista. En ole tehnyt sosiaalista itsemurhaa enkä myöskään leuhkistunut niin paljoa, että kiusallani jättäisin vastaamatta fb-frendieni lähettämiin viesteihin ja tapahtumakutsuihin. En ole lyönyt vetoa kenenkään kanssa fb-hiljaisuudesta, enkä ole lakossa osoittamassa mieltäni fb:a vastaan. En ole myöskään (ainakaan vielä toistaiseksi) hypännyt vihollisen alias Google+:n leiriin. Ihme kyllä en ole edes unohtanut sähköpostiosoitettani tai fb-salasanaani.

Ylläpito vain on bännännyt minut.

Facebookin julistama panna ei johdu sääntöjen rikkomisesta tai rivosta käyttäytymisestä palvelussa. Ehei, kyseessä on aivan viaton "security check", jonka periaatteessa hyvänä tarkoituksena on estää rikollisten murtautuminen kuuliaisten kansalaisten fb-tileille.
Yleensä checkissä on pitänyt tunnistaa omia friendejään valokuvista. Tällä kertaa Facebookin ylläpito oli kuitenkin kehittänyt aivan uudenlaisen, mullistavan tavan varmistaa käyttäjien henkilöllisyys:
Sisäänkirjautumista yrittäessä ruudulle lävähtää ilmoitus, jonka mukaan automaatti on lähettänyt minulle tekstiviestillä "security coden" puhelinnumeroon, jonka olen tililläni ilmoittanut (näkyy vain ylläpidolle). Jos käyttäjä (minä) ei ole saanut viestiä, hän voi saada sen puhelinsoitolla tähän samaan numeroon. Ilman koodia ei palveluun voi kirjautua. Ilmoituksessa lukee myös tämä puhelinnumero, johon koodi on lähetetty: "35840..."

Täytyy myöntää, että tilini turvallisuus on taattu. Kukaan ryökäle ei varmasti ole voinut kirjautua tililleni viimeisen kahden viikon aikana. Negatiivisena puolena voisi sanoa sen, etten ole kyllä minä itsekään.

Hieno automaatti ei ole tunnistanut muita kuin numeroita, joten se on jättänyt puhelinnumeron maatunnuksesta "+"-merkin pois. Lopputulos: numero ei toimi. Siihen numeroon ei siis voi vastaanottaa viestejä eikä puheluita. Turvallisuuden takaamiseksi fb:n turvakoodia ei tietenkään voi saada millään muulla tavalla kuin näillä kahdella.

Asiakasystävällinen Facebook on tehnyt yhteydenottamisen mahdollisimman hankalaksi: kesti lähes tunnin ennen kuin onnistuin löytämään edes jonkinlaisen tavan lähettää palautetta ylläpidolle. Sitten kesti yli viikon ennen kuin ylläpidosta vastattiin. Kuulemma he eivät voi olla varmoja henkilöllisyydestäni, joten he eivät voi vain lähettää minulle koodia oikeaan, "+"-merkillä varustettuun puhelinnumerooni. Sen sijaan minun täytyy skannata heille kopioita vähintään kahdesta virallisen tahon minulle myöntämästä henkilöllisyystodistuksesta, jotta voin todistaa olevani oikeasti minä. Nyt olen lähettänyt heille nämä skannaukset ja pari päivää odotellut reagointia tähän viestiini. Tyypillistä olisi, että minun tapaustani käsitellyt henkilö on pidennetyllä joululomalla loppiaisen yli.

Olen tässä vain miettinyt, että vaikka automaatti olisikin osannut kirjoittaa puhelinnumeroni oikein, minulla ei välttämättä olisi enää ollut käytössä sama numero, jonka olen joskus ammoin fb-tililleni ilmoittanut. Olisin voinut vaikka pudottaa kännykkäni vessanpyttyyn ja huuhtoa sitä myöten sim-korttini Itämereen. Tai sitten joku rikollinen olisi voinut varastaa kännykkäni, saada näin haltuunsa fb-turvakoodini ja viedä siten nettihenkilöllisyyteni. ELI KENEN NEROPATIN IDEA OLI LÄHETTÄÄ TURVAKOODI KÄYTTÄJÄN KÄNNYKKÄÄN EIKÄ TARJOTA MITÄÄN MUITA VAIHTOEHTOJA VASTAANOTTAA KOODI?

Ihan pelkkää nettisukupolven turhaa vänyämistä tämä minun fb-ahdistukseni ei ole.
Joutavan ajantappamisen lisäksi olisin näinä kuluneena kahtena viikkona tarvinnut Facebookia ihan oikeiden asioiden hoitamiseen: muun muassa opiskelijahaalarien tilausmaksujen karhuamiseen henkilöiltä, jotka eivät lue sähköpostiaan ja joiden puhelinnumeroa ei ole saatavilla. Kiitos fb:n turvallisuusintoilijoiden jään väliaikaisesti yli 500 euroa tappiolle.

Lähes yhtä karmaiseva kohtalo on kylläkin ollut joutua sosiaaliseen paitsioon: olen suurimmassa määrin epätietoinen uuden vuoden suunnitelmista, koska kaikki kanssakäyminen hoidetaan nykyään fb-eventtien muodossa. Joita en ole nyt kahteen viikkoon nähnyt.

Voih, pitääköhän sitä kohta ottaa kännykkä kauniiseen käteen ja ihan vanhanaikaisesti soittaa ja tekstailla ihmisille?

ps. Tämä blogipäivitys julkaistuu fb-seinälläni automaattisesti BlogLovin-sovelluksen ansiosta. En siis ole vieläkään oman fb-tilini haltija, mutta saanpas ääneni siellä kuuluviin, hah!

Montusta suppaan ja mitäs sitten?

Joo hei nyt mä kirjotan tänne blogiin! [Kuluu kolme viikkoa.] Ai niin, no NYT mä kirjotan tänne blogiin! [Kuluu kaksi kuukautta.] Okei no kirjotan sitten kun tentit on ohi. No sitten kun tuun Lapista ja pääsen taas nettiin. No sitten kun joulu on ohi.

Joulu on kohta ohi, joten tässä se tulee! Studier, säsonganalys, GG.

Pikaraportti opiskelusta:

Valtio-oppi on varmasti oma ala! Nyt vaan pitäisi päättää, mihin sen sisällä suuntautuu: kansainväliseen politiikkaan, kansantalouteen, ympäristönsuojeluun, yritystalouteen, johtamiseen... Oikeastaan kaikki mahdollinen läheltä liippaava kiinnostaa, paitsi lakitiede. Päädyn varmaan ikuisuusopiskelijaksi.

Lisäksi pitäisi päättää, mihin menee vaihtoon ja milloin. Jossain vaiheessa ehdottomasti johonkin, mieluiten useampia kertoja useisiin paikkoihin. Ja taas venyy opiskelut.

Ruotsin kielikin on luennoilta ja koulun ruokalasta kelvollisesti tarttunut; joskus jopa saan aivoni kiinni itse teosta ajattelemasta ruotsiksi. Skrämmande!

Sitten kausispekulointiin. (Varoitus: seuraava pätkä sisältää ärsyttävää avautumista.)

Aina vuodenvaihteen lähestyessä mun motivaatio alkaa kasvaa eksponentiaalisesti, eikä tämäkään vuosi ole perinteestä poikennut. Motivaatiota on lisännyt myös ennätyspitkä terveenäoloputki: jo neljä viikkoa vailla kurkkukivun rippeitäkään! Kohtahan tässä paukkuu ennätykset tältä vuodelta.

Taustakuriositeettinä paljastan, että mulle kertyi sairaspäiviä tältä vuodelta n. 245 kappaletta. (Lähes) terveenä oon ollut tänä vuonna siis noin neljän kuukauden ajan (pisin yhtäjaksoinen terveysputki oli heinä-elokuussa 6 viikkoa). Antibioottikuureja oon popsinut 7 tai 8 kertaa. Diagnoosien mukaan oon kolunnut läpi mykoplasman, keuhkokuumeen ja kourallisen poskiontelotulehduksia, plus sitten ne iänikuiset perusflunssat.

Pakko sanoa, että jokin tässä nyt mättää...

Vuoden Sairastelija -palkinnon jakotilaisuudessa:
"En olisi saavuttanut tätä titteliä ilman lukuisia tahoja, joita nyt haluaisin kiittää. Suuren kunnian annan mykoplasmabakteerille, joka ei ollut yhdestä antibioottikuurista moksiskaan. Toisellekin kuurille se taipui vain näennäisesti jatkaen piilevänä kytemistään elimistössäni. Myös stressi pääsykokeesta ja siitepölyallergiat olivat suuressa roolissa sairastelujeni taustatekijöinä.
Näiden tahojen ohella haluaisin kiittää vastapuhjennutta rasitusastmaani kuukausia vaivenneesta yskimisestä, ja kankeaa Uudenmaan allergiasairaalakoneistoa, jonka ansiosta olen saanut jo 11 kuukauden ajan ravata erilaisissa astmatesteissä ja odottaa lääkärinaikaa koko tämän ajan vain kuullakseni, että lääkäri on itse flunssassa ja joutuu siirtämään aikaa taas kuukaudella eteenpäin. Hengenahdistus ja lisähapensaanti kisapaikkojen ensiavussa on niin nautinnollista, etten olisi edes halunnut kunnollista lääkitystä vielä tämän vuoden puolella.

Lisäksi kunniamaininnan ansaitsee YTHS:n henkilökunta, joka ei päästä ketään opiskelijaa lääkäriin, jollei tämä ole ollut vähintään viikkoa yli 38 asteen kuumeessa. Onneksi ette hyväksyneet minua vastaanotolle, ennen kuin olin kärvistellyt hengitystiet tukossa ja rahisevassa yskässä kuukaudenpäivät voidaksenne todeta, että minulla oli kuin olikin kummallakin puolella todella pahaksi päässyt poskiontelotulehdus. Mikä parasta, määräsitte ensin täysin tehottoman antibioottikuurin, niin että sain sairastaa vielä toisen kuukauden siihen putkeen, kunnes yksityislääkäri määräsi toimivan kuurin. Arvostan suuresti sitä, että sain teidän ansiostanne jättää väliin kaikki syksyn tärkeät kilpailut. Kiitos."

Elokuun alussa, pisimmän terveysputkeni lopussa, kävin juoksemassa Tunturisuunnistuksen. Siellä keskityimme parini Matleenan kanssa eteenpäinkömpimisen ja suunnistamisen ohella spekuloimaan kaikkea erittäin epäoleellista. Erästä tunturia ylittäessämme meille syntyi pieni erimielisyys sanonnan "olla montussa" määritelmästä.

Omasta mielestäni montussa oleminen tarkoittaa ylipäänsä sitä, ettei ole pystynyt kunnolla reenaamaan vamman tai sairastelun takia. Määrittelin oman, koko ensimmäisen vuodenpuolikkaan kestäneen tauteiluni seurauksena olevani montussa, josta Tunturisuunnistuksen jälkeinen superkompensaatio minua alkaisi hilata ylöspäin.

Parini oli sitä mieltä, että montussa voi olla vain, jos on sitä ennen ollut tosi hyvällä tasolla. Monttu olisi vain väliaikainen vastoinkäyminen, esimerkiksi parin kuukauden polvivaivoista johtuva juoksutauko.

Kompromissina keksimme uuden termin minun tapaustani varten: "olla supassa".
Joulukuun onnistuneen reenauksen jälkeen aloin valua suppaan, jonka pohjan saavutin keuhkokuumeella kesäkuun alussa. Luulin lähteneeni kipuamaan supan pohjalta ylös heinä-elokuun onnistuneen reenauksen myötä pudoten vain pieneen kuoppaan Tunturisuunnistuksen jälkeen, kun tohelo yöjunahyttikaverini* (*toim.huom. Ei ollut suunnistaja) oli pitänyt ikkunan auki koko yön ajan. (Oli kuulemma kysynyt multa illalla, saako sen avata, ja oli sitten avannut sen, koska en ollut vastannut. No en kai, kun olin siinä vaiheessa jo sikeässä unessa korvatulpat korvissa. Aamulla sitten heräsin kurkku kipeänä.)

Syyskuun alussa huomasin erehtyneeni: todellisuudessa olinkin kiivennyt vain supan pohjalla olleen kumpareen päälle, ja marraskuulle kestäneet poskiontelotulehdukset vetivät minut taas supan pohjalle.

Nyt olen aloittanut jälleen päättäväisen kipuamisen kohti kaukana häämöttävää supan reunaa. Tässä on auttanut muun muassa joulunaluinen viikon hiihtoleiri Ylläksellä - ah niitä latuja!

Motukka on taas korkealla ja sitä siivittämässä vielä tulevaisuuden todennäköiset uudet kuviot! No stress ja astmalääkitys kuntoon, niin ens kauel nähään!

Pieni Gossip Girl -paketti vielä loppuun.

Laiskasti kirjoitellut Gossip Girl kärsii omasta hitaudestaan. Suunnistajat ovat niin nopealiikkeisiä parisuhdekuvioissaan, ettei GG ole ehtinyt julkaista uutisia, ennen kuin tilanne on jo muuttunut. J:n tiedettiin heilastelevan lämpiminä aikoina H:ta, mutta on jo aikoja sitten siirtynyt A:han. S ja P ovat olleet on-off jo pidemmän aikaa nykytilanteen säilyessä hämärän peitossa. I & O bongattiin syksymmällä usein yhdessä, mutta ovat sittemmin jo liittyneet E & I:n ja A & L:n seuraan hiipuneiden juttujen piiriin. Nuorta lempeä on havaittu taholla H & M (haha) - lopultakin tämä duo löysi toisensa myös suunnistuspiireissä. Lisäksi marraskuu innosti joitakin pareja rengastautumaan niin Kanaria-Tampere akselilla kuin Espoon uumenissa, muttei siitä sen enempää... Vilkuilkaa kilpakumppaneidenne käsiä tarkoin lenkkisaunassa, tai viimeistään kevään ensimmäisillä starttiviivoilla...

U know u love me,

xoxo

Gossip Girl