Luostarin kirous

Sainpa saksalaisen nimen. Sara on onneksi melkoisen internationaali ja simppeli kirjoittaa maassa kuin maassa, mutta "Huhtanen" ei oikein suju Suomen ulkopuolella. Kun sanon "Huhtanen" suomalaisittain, saksalaisella logiikalla se kirjoitetaan "Hochdannen". Mikäs siinä, nyt mulla on saksalainen alter ego.

Olipa kerran kaunis elokuinen viikonloppuaamu, lämmin ja aurinkoinen sää, joka oli kerrassaan täydellinen retkelle naapurikylä Bebenhausenissa sijaitsevaan ikivanhaan luostariin. Kävelin kesäkurssiryhmän mukana luostariin muutaman kilometrin matkan kansallispuistoalueen läpi, mutta matkan aikana oloni alkoi huonontua. Kun opas oli aloittamassa luostarin esittelykierrosta, mua yhtäkkiä alkoi huimata ja heikottaa niin pahasti, etten enää pystynyt edes seisomaan. +25 asteen lämmöstä huolimatta palelin kuin olisin ollut pakastimessa. Yksi ryhmänjohtajista ajoi minut autollaan takaisin kotiin Tübingeniin ja käski mitata kuumeen. Olin pari tuntia aiemmin ottanut vahvan tulehduskipulääkkeen kovaan pää- ja niskasärkyyn, mutta silti kuumemittari pompsahti kauniisiin yli 39 asteen lukemiin.

Olipa kerran kaunis lokakuinen viikonloppuaamu, ei enää niin lämmin mutta kuitenkin aurinkoinen sää, joka oli kerrassaan täydellinen retkelle naapurikylä Bebenhausenissa sijaitsevaan ikivanhaan luostariin. Pari kuukautta aiemmin olin joutunut keskeyttämään retken ennen sen varsinaista huipennusta, luostarin esittelyä, joten olin nyt päättänyt mennä katsastamaan paikan vaihtariryhmän mukana. Luostari otti kuitenkin musta niskalenkin jo ennen kuin retki oli edes ehtinyt käynnistyä: herätessäni päässä jyskytti raskaasti, nenä oli yön aikana tukkiutunut ja kurkku helotti ärtyneen punaisena. Päätin suosilla jäädä aamupäiväksi sänkyyn latailemaan akkuja, eli luostarissakäynti jäi jälleen kerran väliin. Mahdankohan koko tän vaihtovuoteni aikana koskaan selvitä sinne luostariin asti, ennen kuin jonkinasteinen pöpö pysäyttää mut?

Sunnuntaina olin jo toipunut pikaflunssastani, joten lähdin riemumielin vaihtariretkelle toisessa lähikaupungissa sijaitsevaan Hohenzollernin satulinnaan (junalla Hechingeniin, josta bussilla linnaan). Linna oli mahtipontisen komea, mutta sijaitsi todennäköisesti Saksan tuulisimman kukkulan päällä. Paluumatka ei mennyt ihan tuubiin:  bussia olisi joutunut odottamaan yli tunnin, joten koko 150 hengen ryhmä vaihtareita päätti kylmänkohmeesta selvitäkseen kävellä parin saksalaisen retkenjärjestäjän johdolla "muutaman kilometrin matkan" juna-asemalle. Lopulta tämä kipaisu kesti yli puolitoista tuntia, eikä edes mitään kovin hidasta kävelyvauhtia (tosin emme välttämättä kaikki löytäneet aivan optimaalisinta reittiä). Saksalaiset olivat ainoita, jotka tunsivat tien, ja lähtivät jok'ikinen harppomaan konkkaronkan etunenässä kilpakävelijän askelin. Itse kuuluin jälkijoukkoon, joka lähinnä keskittyi napsimaan siluettikuvia ylhäällä häämöttäneestä linnasta ja spekuloimaan Venäjän poliittisesta tilanteesta.

Schloss Hohenzollern

Yhtäkkiä huomasimme riemuksemme, että tulla tupsahdimme x-risteykseen, eikä edellä kävelleiden selkiä enää näkynyt mailla eikä halmeilla. Arvoimme mututuntumalla jonkin tienhaaran, jota pitkin jatkoimme matkaamme, ja kyselimme kohtapuoliin vastaantulleilta paikallisilta ohjeita rautatieasemalle. Näin jatkoimme yhä kiihtyvällä vauhdilla, kunnes lopulta aikaa junan lähtöön oli enää 9 minuuttia. Jälkijoukkomme oli harventunut entisestään: n. 70 hengestä meitä oli tämän porukan kärjessä enää 6, eikä takanatulijoista ollut näköhavaintoa. Varmistimme vielä vastaantulijalta olevamme oikealla reitillä, jolloin saimme kuulla, että rautatieasema kyllä oli menosuunnassamme, mutta vielä 15 minuutin kävelymatkan päässä. Pikamarssimme vaihtui samantien spurtiksi, jolloin jo ennestään vauhdistamme tippuneet pompelipossut jäivät vielä kauemmas taakse.

Meidän kuuden hengen maileriryhmämme ehti junaan puoli minuuttia ennen sen lähtöä, joten takana tulleilla ei ollut toivonkipinääkään. Saksalaiset matkanjärjestäjät istuskelivat jo hyväntuulisina junassa, eivätkä edes pahoitelleet, etteivät olleet jääneet odottamaan ja opastamaan hitaampia. Todennäköisesti vielä tällä kirjoitushetkelläkin jossain päin Hechingeniä, Mössingeniä tai Wessingeniä hortoilee lauma kielitaidottomia japanilaisia ja brasilialaisia vaihtareita. Evoluutio jyllää tilanteessa kuin tilanteessa.

Loppuun Saksan listaykkönen: ihana fiilistelybiisi, jonka tunnelmaan pääsee, vaikkei sanoja ymmärtäisikään: Lila Wolken.

Maisema Hohenzollernin linnakukkulalta: ei oo lilanvärisiä pilviä, mutta sateenkaari löytyy. :)

Seikkailu alkaa!

Postikorttinäkymä, +35 °C, superherkullinen 2€:n jätskiannos! (08/2012)

Vihdoinkin se on käynnissä! Nimittäin mun eka viikko Erasmus-vuodesta eteläisessä Saksassa, keskiaikaisen idyllisessä Tübingenissä! Vaikkei Tübingenissä asukkaita aivan suuren maailman malliin olekaan (n. 90 000), riittää mukulakivikaduilla vilinää kellon ympäri. Kaupungilla talsiessa joutuu välillä aivan hämilleen, koska joka puolella vastaan tuntuu tulevan vain nuoria ihmisiä. Tämä johtuu siitä, että yli kolmasosa kaupunkilaisista on opiskelijoita, mikä tekee 1100-luvulla perustetusta Tübingenistä Saksan "nuorimman" kaupungin. 1400-luvulla perustetun, yhden Euroopan vanhimmista, yliopiston (Eberhard-Karls Universität Tübingen) merkitys korostuu siinä, että kaupungin epävirallinen slogan on: "Tübingen HAT keine Universität, Tübingen IST eine Universität." (Tübingenissä ei ole yliopistoa, Tübingen on yliopisto.)

Kuten kaikissa opiskelijakaupungeissa, myös Tübingenissä on pulaa asunnoista. Siksi mulla kävi melkoinen munkki, kun löysin itselleni jo keväällä asunnon täältä WG-Gesucht-nettisivulta. Mun lukaali on kaiken lisäksi ehdoton kultakimpale: kolmen hengen yksityinen kimppakämppä (WG) sokkeloisella kujalla aivan vanhankaupungin eli keskustan sydämessä. Yliopistolle kävelee 7 minuuttia, ruokakauppaan alle 2 minuuttia, rautatieasemalle 10 minuuttia ja kaikki keskustan menomestat ovat kulman takana. Lisäksi naapurissani pönöttää keskiaikainen linna, mikä jaksaa aamusta toiseen sykähdyttää. Talon vieressä virtaa turistikohde: kaupungin halkova Ammer-Kanal (reilu metrinen kanaali), jota ammoisina aikoina käytettiin vessatuotosten poishuuhteluun. Kaupunkikierroksilla olevat turistit seisoskelee usein mun kotioven edessä kuvaamassa tätä nähtävyyttä.

Näkymä kotiin: tuolla kukkien takana mä asun!

Mun muutamanpäiväntakainen saapuminen tänne opiskelijaparatiisiin ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Lähtökohtana oli se, että olin jo asustellut Tübingenissä kämpässäni elokuun ajan, kun kävin täällä kesäyliopistokurssin. Viimeisenä Suomen iltanani huomasin kesken pakkausoperaation, etten löydä mun Tübingenin kotiavainta mistään. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi:
1. Olin hukannut avaimen syyskuun aikana johonkin päin Suomea.
2. Olin unohtanut avaimen Tübingeniin huoneeseeni elokuun lopussa sieltä poislähtiessäni.
Facebookkasin tilanteen Tübingenissä oleville kämppiksilleni, jotta nämä tietäisivät olla paikalla avaamassa minulle oven, ja toivoin hartaasti vaihtoehdon 2 olevan totuudenmukainen.

Dilemma alkoi syventyä, kun klo 18 Stuttgartiin laskeuduttuani löysin kännykästäni lukuisia hätääntyneitä viestejä: kumpikaan kämppiksistäni ei ollut paikalla Tübingenissä. Toinen oli matkalla lomalta Kanadasta Saksaan, ja toinen oli juuri edellispäivänä lähtenyt ex tempore -reissulle Müncheniin. Olin siis saapunut neljän painavan kassin kanssa (onneksi SAS suhtautui joustavasti käsimatkatavaroiden lukumäärään) vieraaseen maahan vailla mahdollisuutta päästä sisään kotiini.

Onneksi toisessa kämppiksessäni on McGyverin piirteitä ja hän kehitti suunnitelman: Hän etsi Mitfahrgelegenheit-sivustolta (kimppakyytejä kaupunkien välillä etsitään ja tarjotaan, erittäin halpa ja suosittu tapa matkustaa Saksassa) jonkun random-tyypin, joka oli aikeissa ajaa illan aikana Münchenistä Tübingeniin, otti tähän yhteyttä ja antoi kotiavaimensa tämän kuljetettavaksi. Tübingenissä yhteyshenkilönä oli kämppiksen kaveri, jonka oli määrä noutaa avain kuskin kanssa sovitusta paikasta tämän saavuttua perille. Tämän kaverin piti toimittaa mulle avain klo 21 mennessä.

Soittelin pari kertaa kämppikseni ja tämän kaverin kanssa, sovin tapaamisajan ja -paikan, otin yhteyttä elokuussa tapaamaani paikalliseen kaverinkaveriin ja sain tämän lähtemään kanssani illalliselle. Söin herkullisen käsespätzle-aterian linnan juurella Schlosscafessa, josta siirryin jäljellä olevaksi odotusajaksi hengailemaan kämppikseni kaverin ja tämän kämppäkavereiden kanssa paikalliseen opiskelijakuppilaan.

Jännitys lisääntyi, kun kämppikseni soitti, ettei hänen ensin löytämänsä mitfahrgelegenheit-kuskinsa ollutkaan lähdössä Münchenistä ennen seuraavaa viikonloppua. Kämppis oli luojan kiitos löytänyt toisen tyypin, joka kuitenkin olisi Tübingenissä perillä vasta klo 23. Saksalainen seurani oli onneksi tosi leppoisaa ja hauskaa, joten parin tunnin lisäodottelu ei tuntunut mahdottomalta. Vähän silti painoi takana ollut yhteensä 9-tuntinen matkustus Espoosta Tübingeniin ja tunnin paikallista aikaa edellä ollut elimistön kello.

Avainkuski oli luvannut soittaa meille ohittaessaan Stuttgartin lentokentän, josta kestäisi parikymmentä minuuttia, eli arviolta klo 22.40. Jännityskliimaksi alkoi lähestyä, kun soittoa ei edelleenkään ollut kuulunut kellon ollessa jo 23.40, eikä kuski myöskään vastannut soittoyrityksiimme. Olin jo saanut tarjouksia niin sohvalla nukkumisesta kuin asuntooni murtautumisestakin, kun Moritz-niminen heppu lopulta kilautti hilpeänä olevansa perillä Tübingenissä ja tiedusteli, mihin hän toisi avaimen. Murtautumisesta hekumoineet pojat olivat hieman pettyneitä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Oma avaimeni ei kuitenkaan ollut myöskään täällä huoneessani. Pieni paniikki ehti jo hetken kalvaa mieltäni, mutta onneksi avainnippu paikallistettiin seuraavana päivänä kotikotoani Nokialta ja äiti pisti sen tulemaan pikapostissa Saksaan.

Tämä kaikki jo ensimmäisenä vaihtaripäivänäni; mitähän kaikkea seuraavien 300 päivän aikana vielä ehtiikään tapahtua... Pysykää kanavalla. :)

Maisemat Neckar-joelle. (08/2012)